Kun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse,
vaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen
takaisen lahden pienellä pyörteellä.
Kun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän
pyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan
taas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja
niin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre
kutsutaan kosteeksi.
Lukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin
pieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen
niissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä
tahi kokonaisia puolueita -- niin, tunnetaanhan historiallisiakin
kosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta
on sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.
Myöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan
suuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty
"departement" sanaa. "Kanslia" soipi suomalaisen korviin tutummalta.
Suomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita
pyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään
ole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne
katoavat eikä jälkiäkään näy. --
Kamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen
pohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli
myöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen
liivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä
oli lämmin.
Yrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan
komeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa
istua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen -- ja jos ei
hän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.
Aamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä
sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään
huoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut
eineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän
ollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan
vuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi
että hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.
Ennen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan
päällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän
kirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin
että hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin
nurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin
sanomattoman siistikäs. --
Oli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia
ja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa.
Vesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin
laivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava,
että kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan
kädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet --
kaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja
matalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan
valkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.
Kun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko
mailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.
Hän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään
valmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja
nuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että
heitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän
silmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti
lakkia -- niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi
hän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä
pääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin
pidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli
kaikki.
Kuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin
hevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda
Bennechen tuli ulos myymälästä.
"Ah, kamariherra hyvä", pyysi hän, "tulkaa minun kanssa kotia! Mamma
lähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan
etteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette
muassa, ei hän voi torailla minulle."
"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä
isä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?"
"Pöhö -- luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa
nyt!" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi
kärryihin. --
"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen
ajelemaan neiti Bennechenin kanssa", sanoi muuan nuori herra, joka
kulki katua erään neitokaisen kanssa.
"Ei, tyttö raukka hän on hirveä", vastasi neiti muikuillen.
"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis --
ainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä."
"Onko teistä hänellä kauniit silmät?" kysyi neiti ja katsoi ylös.
"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen",
vastasi herra sievästi, "vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti
Bennechenillä on."
"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät."
"Tyhmä hän kuulemma onkin."
"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty."
Sillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa
tietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla.
Porttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka
tervehti neitiä.
"Kuka hän oli?" kysyi kamariherra. "Hän oli Mon veljentytär, Kristina;
eikö hän ollut kaunis?"
"Minusta oli hän liian suuri", vastasi kamariherra.
"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo
tulleensa tuntemaan hänet ylimaassa."
Valtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki,
että asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki
huoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli
rouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.
Valtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä
ilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli
hyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen "tempauksen",
ottamalla hänet mukaansa.
Valtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni
reunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis,
silmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli
ollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus
kauniisin ihmisiin.
Seuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä
olematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut
vielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti
omituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia
naisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.
Salissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut
kaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin
pieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei
virkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin
sentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.
"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa", sanoi
valtioneuvoksen rouva. "Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun
pappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on
oikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä,
vaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle
vähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi --"
-- "ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin",
keskeytti Alfred, "jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin
hyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa -- minne
Hiorth katosi?"
Ekstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona
valkeita viiksiään.
"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita", jatkoi valtioneuvoksen
rouva. "Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan."
Vaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren
pöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda
pääsi nuhteista.
Nuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.
"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin
sukua Molle -- papan Mo'lle."
"Antti kaikkivaltiaalle", sanoi Hiorth.
"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti
kaikkivaltias on hänen isänsä veli -- isänsä on emäsika päälle
päätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä?
Minä selitän sinulle."
"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?"
"No, noin jotenkin", vastasi Alfred ja iski silmää.
"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin."
"Häh?" kysyi Alfred.
"Salavuoteus", kuiskasi Hiorth.
Vaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos
ruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. --
Kun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen
pöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi
juuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.
"Mitä nämä ovat, Mo?" kysyi Delphin kiivaasti.
"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta
kaislarannasta rannikolla." Antti Mo oli saanut paljon lainopillista
tietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.
Virkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti
kerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.
"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne
ovat ja järjestää niitä vähän", sanoi hän kärsimätönnä.
Vaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin
virkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa
salaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.
"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa", huudahti hän katsomattakaan ylös.
[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi
sekasotkua.]
Kaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin
erityisen hallinnon alaisena.
Antti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen
käärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin
laidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän
kaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. --
Antti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta
Bennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.
Molla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja
osottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen
semmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi
herralle ja rouvallekin.
Ja kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja
teki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan
ikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt
ennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja
juonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse
valtioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset
tiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.
Valtioneuvoksen suuressa talossa -- Bennechen oli saanut rahoja
vaimonsa muassa -- asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli
puoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka
veivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja
täysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.
Kun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen
makuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea
hänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa,
vaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja
iso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti
koti-ikävänsä.
Sitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät
tienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.
Hieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä
porttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt
puhuttelemaan häntä.
Kristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno
neiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä
vastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin
hempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen
isänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki
hänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra
puhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli
tullessaan alas huoneesenkin.
Kyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan
hänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.
Kun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:
"Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi
samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen
että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta
henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien
kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein
kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon
kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla
ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua
ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan
kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä.
Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen
niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä
se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa,
sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän
osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun
hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei
tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja
ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin
lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin
yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli
Pensakoolasta -- tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt
liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle
tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta
tervehditty.
"Suurimmalla kunnioituksella
_Lauri Voldeman Seehus_."