Kun he tulivat Njaedelin taloon meni luotsivanhinkin sisään. Talo oli
tyhjä ja ovet auki, kissa kuleksi ympäriinsä ja naukui.
Njaedel kulkea kuhnusteli ympäriinsä. Puhumatta sanaakaan, ja etsien
jotakin syötävää. Luotsivanhin istui hetkisen ja katseli kömpelöä, isoa
kuvatusta, joka kuleksi ja toimieli niin ätyröimällä äkkinäisiä
pikkuasioita.
"Kuules, Njaedel", sanoi hän vihdoin, "minä luulen että saat luvan
hankkiaksesi itsellesi uuden piian."
"Eipä!" huusi Njaedel ja polki jalkaa lattiaan jotta jymisi.
"No, no, ethän sentään minua purasematta nielaise", vastasi
luotsivanhin.
Kun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen
Kristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa,
päättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen
Njaedelille.
"Vaan mitä siihen pannaan?"
"Ei mitään tään päiväisistä", vastasi Njaedel.
"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan --"
"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan
puolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta
ei puutu mitään --."
"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta
hänestä --"
"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa", sanoi
Njaedel kyökkästen edes takaisin.
"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että
sinä kaipaat häntä niin isosti --"
"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä", sanoi Njaedel kiihkeästi.
"Kirjoita -- niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka
osaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun
laita miten tahansa."
"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?"
"Olisi kai; luotsivanhin, viitsisitkö kirjoittaa Antille, että hänen
pitää olla siivo Kristinaa kohtaan; maksun hän saa jos tahtoo."
"Sen voit hyvin käsittää, että hän tahtoo maksun."
"Antti tulee hyvin toimeen", vastasi Njaedel. "Siinä on poika, joka on
menestynyt mailmassa. Niin, äitikin sanoi sitä; sinä, Njaedel, sanoi
hän, 'olet tyhmä kuin pukki, vaan Antti, hän on sukkela kuin kärppä'."
"Vaan miks'ei hän ottanut isänsä taloa kun hän oli vanhin?"
"Sillä hän tahtoi että minä saisin sen."
"Hän kyllä tiesi mitä hän teki, tuo veljesi joka jätti sinut
talopahasen haltiaksi ja itse meni tiekkoihinsa rahoineen", arveli
luotsivanhin.
"Elä sinä puhu pahaa Antista", vastasi Njaedel. "Hän oli kelpo poika.
Minä muistan hyvin, kun me olimme kanervan riivinnässä Heiessä. Antti
oli niin käsittämättömän vilkas panemaan koiran kokoon.
"Vaan sinä kannoit kotia sen?"
"Hä? Niin, tietysti minä kannoin kotia, sillä minä olin vankin?"
"Mikähän se Antti oikeastaan on?" kysyi luotsivanhin.
"Kyllä se on jossakin isossa toimessa, vaan en muista mikä se toimi
on." Njaedel läksi kaapistaan hakemaan muuatta vanhaa veljensä
kirjettä.
Ulko-oven säppiä nostettiin varovasti, ja joku kuulusti tulla
haparoitsevan keittiön läpi. Oli jo melko pimeä, ilma kun oli niin
raskas; ainoastaan luoteelta näkyi valo-säde pitkin näköpiiriä ja se
heitti kellervänpunaisen valon tupaan.
Kun Njaedel näki Sören Börevigiksi tulijan, paiskasi hän kaapin ovet
kiinni ja sanoi terävästi: "Sinä tulet kai katsomaan, onko huone tyhjä?
Niin, katso tarkkaan sänkyihin voitko sinä nuuskia ja keksiä vähän
enemmän pahennusta, sinä sen --"
"Oikeudella pitää olla siansa", vastasi Sören sävysesti, "ja minä
sydämmellisesti varoitan sinua, Njaedel --"
"Mitä sinä minua?" keskeytti toinen.
Sören ei rohjennut väittää että hän tuli yksinomaan varoittamaan,
vaikka hän oli papin lampuoti; senpätähden teki hän vastoin tapaansa ja
kävi suoraan asiaansa.
"Minä puhelin vähän asianajajan Toften kanssa", alkoi hän.
"Kaislarannasta?"
"Niin, me puhelimme vähän siitäkin. Hän arveli -- asianajaja -- että se
oli ilkeää, etten minä saanut kaisloja; olisi voinut -- tuota --"
"Ehkä olisi se voinut herättää pahennusta?" kysyi luotsivanhin
kuivakiskoisesti; hän seisoi uunin loukossa ja puuhaili siellä
piippunsa kanssa.
"Ei, luotsivanhin, ei hän sitä tarkoittanut -- hän ajatteli, että hyvin
epäillyttävää on tuon ojan kaivamisen laita --"
"Minulla on kauppakirjani, minulla", sanoi Njaedel.
"Niin, onhan se sinulla, sen ymmärrän --" Sören meni ovelle, "sen
vuoksihan pistäysin sisälle sanoakseni sinulle että meidän pitää ruveta
sitten --"
"Ruveta?" kysyi luotsivanhin.
"Tietysti ruveta käräjöimään."
"Käräjöimään!" huudahti luotsivanhin ja tuli lähemmäs. "Tätä sinun
tulisi ajatella pitempään, Njaedel. Minä tiedän niitä, jotka ovat
käräjöinneet maat ja mantunsa vähemmästäkin kuin tämä on ja monta
kunniallista miestä makaa maassa, jotka asianajaja Tofte on saattanut
sinne ennen isäänsä."
"Ei sinun pidä puhua tuolla tavoin lähimäisestäsi, luotsivanhin! Vaan
ylipäänsä sanoi asianajaja, että siitä tulee pitkä ja kallis juttu."
"Minä kaivan ojaani", sanoi Njaedel.
"Sitä et tee varmaan, Njaedel, kunhan vouti on käynyt täällä ja antanut
sinulle kiellon."
"Kiellon?"
"Niin", vastasi Sören, "silloin pitää sinun odottaa kunnes tuomio on
langennut."
Njaedel käveli lattian poikki ja siirsi muuatta tuolia ja katsoi
neuvottomana luotsivanhimpaan; vaan lopulta kääntyi hän taas pääasiaan:
"Minulla on Kristiansandin piispan antamat paperit, minulla", sanoi hän
päättävästi ja löi kättänsä yhteen.
"Voithan piispalta kysyä miten on tuon kaislarannan laita", sanoi Sören
ystävällisesti ja katsoi häntä syrjäsilmällä.
"Niin, se on jotain, Sören!" mutisi luotsivanhin. "Sehän ei tulisi niin
kalliiksi."
"Tahi ehkä olisi parempi vielä kysyä kuninkaalta", sanoi Sören
huolettomasti katsoessaan ulos ikkunasta.
"Niin, kuningas on ylempi piispaa, vaan tokkohan hän vastaa semmoiseen
asiaan."
"Jos lykkäämme asian kansliaan ikäänkuin välioikeuteen --"
"Minnekä?" kysyi Njaedel innokkaasti.
"Kansliaan", vastasi Sören, jolla kuulusti olevan tarkat tiedot tästä.
"Luotsivanhin!" sanoi Njaedel. "Siellähän Anttikin on; minä unehutin
nimen. Vaan tuleeko asia silloin kuninkaan eteen?"
"Niin", selitteli luotsivanhin, "sen kautta tie kulkee kuninkaan luo."
Njaedel aprikoi vähän aikaa. Esitys miellytti häntä paljoa enemmän kun
käräjänkäynti. Sitä paitse Anttihan oli siellä; hänhän saattaisi ottaa
asian ajaakseen, niin päättyisi se yhtä pohkaa kerrassaan; olihan
päivän selvää että hänen puolellaan oli oikein. Sören oli alussa
olevinaan taipuisin oikeudenkäyntiin, vaan, sopusa kun oli, myöntyi hän
tuumaan.
Lopuksi hän otti järjestääkseenkin kaikki: pitääkseen huolen hakemuksen
kirjoittamisesta ja lähettämisestä.
"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel."
"Sinä olet alkanut riidan, Sören."
"Niin vaan sinä kaivat ojaa."
Luotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine
hyvineen meni Sören Börevig.
Oli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli
lähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät -- niitä oli kuusi -- ammoivat
ja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu
lypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin
kehnosti.
Karja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen,
että lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi
ja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän
lopetti työnsä.
Kun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa
kun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi,
hän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli
hyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä
omallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta
höyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut
epelilläkään.
Hän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki
arviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.
Njaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen
jälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään,
katseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa
sisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän
meni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli
hänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.
Kauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian
paljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.
Hän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän
venytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin
joutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.
Ja Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman
kanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi
Kristinan kamarioven edessä.