"Olkoon niin, vaan tavallista on muutoin soveliaasti katsoa, että --"
"Minulla on vaan katsottavanani valtuuttajani hyöty", vastasi Kruse ja
käski edelleen kirjoittaa pöytäkirjaan.
"Seuraava asia!" huusi tuomari, kun hän vihdoin lopetti.
Tihrusilmämies etehisessä tunsi väristyksen ruumiissaan; hänen
juttunsa, näet sen, huudettiin, hän tunsi nimensä. Huudon perästä tuli
lyhykäinen vaitiolo.
"No!" huusi kihlakunnantuomari kiukkuisesti. "Kenen nimiin on juttu
kirjoitettu?"
"Asianajaja Boyesenin", vastattiin.
"Vaan Boyesenhan ei ole täällä; kuka ajaa Boyesenin edestä? No!"
Kahrs astui nopeasti tuomiopöydän eteen; hän oli seisonut puhelemassa
muutaman virkaveljensä kanssa muutaman akkunan luona.
"Mikä juttu se on, Kahrs!" kuiskasi hän.
"Minä katson listasta", vastasi Kruse kovalla äänellä.
"Pököpää!" tiuskasi Kahrs; vaan sitten kääntyi hän suurimmalla
kunnioituksella tuomarin puoleen ja lausui pöytäkirjaan pantavaksi:
"Kantajan puolesta oli läsnä Boyesen Kahrsiin kautta ja tahtoi
lykkäystä toisiin."
"Lykkäystä", vastasi kihlakunnantuomari omituisella äänenpainolla ja
pitkänpuoleisesti.
"Vierasnmiehen kuulustelemista varten", jatkoi Kahrs.
"Missä ne käräjät pidetään?" kysyi tuomari ilkkuen: hän hyvin kyllä
ymmärsi, että toisella ei ollut mitään käsitystä asiasta.
"Röldalissa", vastasi Kahrs järkähtämättömän vakaisena ja arvelematta.
Soinnukas ääni ja vakaiset, arvokkaat kasvonjuonteet sopivat hyvin
hyvästi juhlalliseen toimitukseen.
Tuomari heitti asianajajalle hyväksyvän silmäniskun, ja pari kirjuria
nauraa tirskui, vaan Kahrs, joka seisoi niin, että rahvas näki suoraan
hänen kasvonsa, piti naamallaan kunnioitusta ilmaisevat juonteet, ja
kun hänen lykkäyspyyntönsä hyväksyttiin -- hevoshuijarin asianajajalla,
Toftella ei ollut mitään vastaan sanomista -- vetäysi hän takaisin
syvään kumartaessaan, joka aina teki hyvän vaikutuksen.
"Seuraava juttu!" huusi kihlakunnantuomari.
"Ei ole enään."
"No, Jumalalle kiitos!" Tuomari pisti kellon taskuunsa. "Kysykää
amtmanilta, voidaanko antaa valjastaa hevoset."
Työ lopetettiin. Oikeuden jäsenet, jotka olivat seuranneet asioita
sangen suurella tarkkaavaisuudella, kirjoittivat nimensä pöytäkirjan
alle; ja ennenkun rahvas oikein sai päähänsä mitä oli tekeillä,
nousivat käräjäherrat ylös, asianajajat hajausivat mikä minne kuka
kunne, kirjurit taas tarttuivat paksuihin oikeuspöytäkirjoihin
latoakseen ne laukkuihin.
Tihrusilmä kulkeusi ihmisvirrassa kartanolle; ei hän vieläkään
ymmärtänyt mitään, kunnes hän kohtasi muutaman, joka selitti hänelle,
että hänen juttunsa oli lykätty toisiin.
"Lykätty", mutisi hän, ymmärtämättä vieläkään oikein. Hän käydä hamuili
kärryjen välissä, juurikuin hän olisi kulkenut pimeässä, löysi vihdoin
omansa, kapusi kärryihinsä ja lähti ajaa lötöstelemään kotiinsa päin.
Suuret vaunut olivat nimismiehen oven edessä. Useimmat asianajajat
istuivat jo kääseissä, jotka olivat rivissä vaunujen takana, Tofte vaan
kuleksi ympäriinsä ja hyvästeli, hymyillen, ja laskien pieniä
kokkapuheita tutuille talonpojille.
Kahrs oli saanut villikon hevosen, niin että istui ja kiroili,
senvuoksi kun amtmani ei koskaan tullut. Edelle ei hän uskaltanut ajaa,
sillä se ei ollut amtmanin mieleen.
Tällä aikaa seisoi amtmani vahvassa rauhassa puhelemassa nimismiehen
vaimon kanssa, ja piti akkunasta silmällä matkalle valmistuksia
kartanolla. Hän näet tuli tavallisesti vasta silloin, kun kaikki oli
valmiina ja häntä oli odotettu tarpeeksi kauan.
Vihdoin nousi hän vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään, kääsit
jälessä.
"Niin", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, "minä
ajattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella
kokountuneen esivaltansa ympärille -- melutkootpa siiten niin paljon
kuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa,
perittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on
kansamme liian rehellinen -- liian uskonnollinen.
"-- ja liian hidas", täytti kihlakunnantuomari.
"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa", vastasi amtmani,
nojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.
Rahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella
suhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi
että moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei
yhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku
hymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut
sanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että
hän ei tiennyt mitä he ajattelivat.
Oli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä
kaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä
seisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin
pitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle
vieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille
ja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia
kädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän
läpeensä.
Luotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi
useimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin
jalkapatikassa.
"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!"
Njaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä
saavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.
"Pois tieltä!" ärjäsi luotsivanhin.
Kului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin
että kääsit saattoivat päästä ohitse.
Tihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli
pitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.
Vanha, ruskea tammanvylläke, joka häntä veti, käydä kötösti ja renkkui
aisoissa; se oli vaaleanruskea vanhuuttaan ja pitkäkarvainen kuni
vuohi. Tihrusilmä istui ja katseli raudikkoaan, ja sillä välin kulkivat
ajatukset voikassa ja hän alkoi olla alla päin kotiin tulosta.
Eipä vaimollaan eikä lapsillaan ollut tietoa tuon parempaa kuin että he
olivat varmat siitä, että tänään hänen täytyy tulla kotia voikko
mukana. Vanhin poika oli ollut niinkin tarpeeksi ajatteleva että oli
pannut isänsä mukaan päähiset voikon kulettamista varten. Tihrusilmä
älysi että he vartoivat häntä kotimäellä. Silloinhan he saattoivat
ainakin nähdä jo pitkän matkan päähän, ettei hänellä olluttaan voikkoa
mukanaan. Vaan sen siaan uskoivat he hänellä olevan taskunsa täynnä
seteleitä ja lantteja.
Hän katsahti kärryinsä pohjalle; siellä olivat päitset. Miten ihmeen
tavalla saattoi hän heille sanoa, että kaikki oli "lykätty toisiin"?
Vanha raudikko oli kuin märkä vasikka, ja hän muisti voikolla kuinka
oli sileät häpäät ja pyöreät ja kiiltävät lautaset.