Amtmani istui ensimäisenä pöydän päässä, kihlakunnantuomari hänen
oikealla, vouti vasemmalla puolen. Sitten seurasivat asianajajat ikänsä
jälkeen, sitten herrat valtuutetut esimiestensä arvon mukaan, sitten
kirjurit saman säännön mukaan ja lopuksi muutamia talonpoikia,
kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja pari muuta kutsuttua. Nimismies
istui viimeisenä toisessa pöydän päässä.
"Kyllä sen näkee, että nimismiehellä on kaupungissa vaimo, joka osaa
keittää", sanoi vanha asianajaja Kahrs ja lopsautti kielellään, "ei ole
kuin oli ennen muinaisina aikoina, kun meidän piti syödä mähkiä pytystä
viskurokkaa, jossa oli siirappia ja kaneelia."
Tämän lausui hän puoliääneen voudille, sillä oli menossa vasta
ensimäinen ruokalaji, se oli kalaputinkia hummerin kanssa, ja
keskustelua johti amtmani melkein yksinänsä.
Punanen viini oli hyvin muikeaa ja yhtä väkevää. Sitä paitse oli siellä
iloöljyä ja olutta, jotta mielet pian ylenivät. Vaan amtmanipa huomasi
asettaa iloisuutta, ja oli hyvin juhlallista atrian alku.
Siinä kuiskailtiin naapureilleen eikä muutoin puhuttu kuin vastatessa
amtmanille. Hänellä oli tavallisesti tapana sanoa sananen kullekin,
erittäinkin läsnäoleville talonpojille hän oli ystävällinen; hänestä
oli omantunnonasia näyttäytyä alhaiselta ja kansalliselta.
Paistia syödessä hän tavallisesti esitti kuninkaan maljan, ja sen
jälkeen hän halulla piti pari lyhyttä puhetta, kuinka aina sopi. Tänään
hän kääntyi kihlakunnantuomarin valtuutetun, kandidaati Alfred
Bennechenin puoleen, joka piakkoin aikoi matkustaa.
"Kun te nyt, herra kandidaati Bennechen", niin puhui amtmani, "jätätte
tämän vaikutuspiirin, johon te olette uhranneet parin parhaimman
nuoruutenne vuoden työt, on astuaksenne tärkeämpään -- ehkä
vaivaloisempaan, mutta varmaankin paljoa lupaavampaan toimeen, tahdomme
lausua teille jäähyväiset ja kiitokset siltä ajalta, jonka te olette
työskennelleet meidän kansamme. Vaan vaikka kohta te eroattekin meistä,
olemme kumminkin edeskinpäin yhteistyöntekijöitä. Enhän tehne
sopimattomasti ilmoittaessani tälle seuralle, että teidän on
tarkoituksenanne mennä johonkin hallituksen kansliaan -- arvattavasti
siihen jossa isänne on."
Alfred Bennechen kumarsi kohteliaasti.
"Minä sanon siis", lisäsi amtmani, "että me jatkamme yhteistyötämme.
Sillä eikö se ole suurta yhteistyötä yli koko maan. Eikö virkakunta ole
sinkilä, joka ympäröipi kansamme juuri kuin väkirengas. Kun te
sentähden juurikuin vaihdatte paikkaa ketjussa, tahdomme me pyytää
teitä lausumaan kunnioittavan tervehdyksemme teidän herra isällenne ja
pyytämään, että hän vakuuttaisi Hänen Majesteetilleen, että me
_teemme työtä_ -- se on hyvät herrat -- teemme työtä Hänen
Majesteetinsa uskollisina palvelijoina kansan seassa. Ja teille, herra
kandidaati Bennechen, tahdomme me toivottaa, että te, pitäen herra
isänne suurta esimerkkiä silmäinne edessä, edistyisitte radallanne ja
tulisitte, kuten hän. maallemme ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Herra
kandidaati Bennechen -- Jumala olkoon kanssanne."
"No, tuon on hän koonnut otsansa hiessä, uskokaa pois", kuiskasi
asianajaja Kahrs naapurilleen, joka istui paljoa alempana; sillä
amtmanin puheet olivat ylimalkaan niin ja näin.
Kihlakunnantuomari myöskin piti nyt puoleksi leikillisen puheen
valtuutetulleen; Alfred Bennechen vastasi, jotta täksi päiväksi tuli
monet puheet.
Vaan kun juhlallisuus oli kaikkein korkeimmillaan, tarttui paistipala
voudin konttoristin kurkkuun. Mies parka oli läkähtyä siihen paikkaan,
ja näytti tilansa hyvin epäillyttävältä. Vaan naapurinsa taputteli
häntä niin lujasti hartioille, että pala viimein helti ja lensi
pöydälle.
Amtmani kätki kasvonsa ruokaliinaan; vouti pyysi ppytämästä
päästyäänkin anteeksi kirjurinsa edestä, vaan asianajaja Kahrs
tarkasteli hartaasti lihapalasta ja vannoi, että se painoi puolen
naulan paikoille.
Tämä tapahtuma pani lörälle koko juhlallisuuden. Nuoremmat asianajajat
rupesivat naureskelemaan ja puhelemaan toisilleen yli pöydän; syntyi
oikein hulivilimainen rattoisuus. Ja amtmani itse pelastui tuosta
harmillisesta vahingontapauksesta, että säpsähti ja oikoili
silmälasiaan kun joku rykäsi vaan; samalla pyysi hän hartaasti, vaan
säälivästi voudin kirjuria että hän kaiken mokomin malttaisi leikata
paistin oikein pieniin palasiin.
"Onko montakin juttua jalkeenpuoliseksi, herra kihlakunnantuomari?"
kysyi amtmani, nähdessään ettei hän enemmän enää voinut hillitä
keskustelua.
"En tosiaankaan tiedä", vastasi kihlakunnantuomari tyytyväisesti ja
pani pois lasin kädestään. "Montako on juttua listassa, Bennechen?"
"No, kyllähän niitä oleksii; muitten muassa on oikein huvittava juttu",
-- valtuutettu hiljensi ääntänsä ja kumartui kihlakunnantuomaria
kohden.
"Mitä se oli?" kysyi amtmani.
"Muuan salavuoteusjuttu, herra amtmani -- ei mitään muuta", vastasi
tuomari pienet harmaat silmänsä killissä; hän oli lyhytläntä, pyöreä
herra, poskensa olivat punaiset ja oli hänellä peruukikin.
"Eikö kihlakunnantuomari tahdo itse johtaa puhetta tänä päivänä", kysyi
valtuutettu, "niin käy se joutusammin -- ja taas toisekseen ei ole
ketään, joka älyää käsitellä semmoisia asioita niinkuin te."
"Niin, teepäs niin, veli, niin saadaan hupaisuutta!" huudahti vouti
varomattomasti.
Amtmani ryki ääneensä, pyyhiskeli suuria harmaita viiksiään ja oikoili
kultapuitteisia silmälasiaan. Ei sopinut puhua tuommoista, kun
talonpoikia oli läsnä. Amtmani joi lasin kunnallislautakunnan
puheenjohtajan kanssa.
Kun innokas väitös syntyi parin asianajajan kesken, jotka istuivat
vastaisilla puolilla pöydän alapäässä, jatkettiin keskustelua
yläpäässä.
"Ovatko he nuoria ihmisiä?" kysyi kihlakunnantuomari.
"Ei, onhan puoli-iäkäs leskimies ja piika; vaan tytär, näetten --"
"Vai niin, te tarkoitatte vieraanamiehenä --"
"Mitä piikaan tulee", puuttui asianajaja Tofte puheesen, "niin hän on
lapsen kanssa matkustanut Amerikaan kuukauden aikaa sitten, mitä minä
olen kuullut."
"Niin, vaan todistaminen on huvittavinta", sanoi nyt asianajaja Kahrs
ja nauroi. "Minä tunnen Batnemon Kristinaa, hän on sievimpiä tyttäriä
amtissa."
"Jos käy sukkelammin, kun herra kihlakunnantuomari itse johtaa
puhetta --" alkoi amtmani, joka ei ollut kuulevinaankaan viimeisiä
puheita.
"No älkäähän mitään, minä halulla hartahimmalla johdan puhetta, jos
herra amtmani niin määrää", huudahti kihlakunnantuomari.
"Ei, ei, ei, älkää ymmärtäkö minun väärin! Minä vaan tarkoitin, että
olisi hyvä, jos pääsisimme aikaiseen kaupunkiin kun on näin paha ilma."
Kihlakunnantuomari killisteli pienillä silmillään, ja päätettiin että
hän itse istuisi tuomaripöydän ääressä jälkeen päivällisen. Asian
päätteeksi amtmani ja kihlakunnantuomari keskenään ryyppäsivät.
Jälkiruuan muassa oli tarjolla sherryäkin, jotta useimpain naamat
punoittivat kuin täysikuu pouta-iltana. Asianajaja Kahrs sanoi voudin
kirjuria tyhmänrohkeaksi mieheksi, joka, vaikka tuo lihapala oli vasta
päässyt hänelle vakaasti muistuttamasta että "kuolemakin tulla
suittaa", kumminkin pisti pankkoonsa kolme lautasellista kräämiä.
Nauraa hahatettiin, puheltiin ja juotiin joka pullosta, talonpojat vaan
söivät ääneti ja makustelivat epäileväisinä viiniä.
Vaan paraassa kahussa amtmani kilisti lasiaan ja lopetti päivällisen.
Rahvas huomasi päivällisen loppuneeksi kun punasia naamapareja
näyttäytyi akkunoista ja ovista -- ulos ei voitu mennä tuossa
jumalattomassa ilmassa.
Kun kahvia oli juotu, laitettiin huone jälleen käräjätuvaksi, ja
kihlakunnantuomari käski juhlallisesti oikeuden alkamaan istuntonsa.
Tuomioistuimella istuessaan oli kihlakunnantuomari muhkean näköinen,
Valkotukkaista päätä ympäröi arvokkuuden kaari, ja terävät
vaaleanharmaat silmänsä tunkeusivat syvälle kanteen alaiseen ja
todistajiin. Hän oli tunnettu taitavaksi tuomariksi, vaan pääavunsa
epäilemättä oli se taitonsa, jolla hän johti tutkintoa.
Ei kukaan ymmärtänyt niinkuin hän houkutella erehtymään, käännellä
sanoja, laittaa ristiriitaan ja hämminkiin, jotta ne, ennen kun saattoi
arvatakaan, näyttivät puoleksi tunnustaneen, ja tällä tavoin hän
tavallisesti, omilla sanoillaan sanottuna, "urkki totuuden ulos."
Tänään sujuivat asiat ihmeen sukkelaan, mutta kelvollisesti kumminkin.
Tukku riita-asioita meni nopeasti menojaan. Kaikki asianajajat tiesivät
nyt, että oli kysymyksenä päästä siihen muka maan mainioon asiaan,
salavuoteusjuttuun näet, ja tönkkien toisiaan kylkeen ja salakähmään
silmiään iskien iloitsivat he tuosta huvittavasta jutusta. Senpätähden
ei ratkaistu monta asiaa, vaan tahdottiin lykkäystä toisiin käräjiin ja
nurkumatta myönnettiin. Tyhmä asianajaja Kruse ainoastaan ei ymmärtänyt
mitikään, vaan käski yhtä myötää sanansa pöytäkirjaan kirjoitettavaksi.
Asianajaja Kahrs nykäsi häntä takista ja Alfred Bennechen, joka oli
pöytäkirjurina, väänti suutansa, ja kihlakunnantuomari puheli ja
kääntelihe rauhatonna tuolillaan.
Vihdoin viimein oli Kruse valmis, ja salavuoteusjuttu huudettiin.
Ovet olivat auki etehiseen ja kartanolle, ja rahvas seisoi tungoksissa
ulkopuolella ja sisässä puolilattiaan lakituvassa.
Sarkavaatteet, jotka olivat märkiä, rupesivat haisemaan lämpimässä;
ilma paneusi raskaaksi, berliinisinisenhajuiseksi, ja vesinoppia vyöryi
myötään akkunain laseja pitkin. Etehisessä seisoi tihrusilmä mies
pahimmassa tungoksessa. Hän oli niin pahasen pieni ettei hän voinut
mitään nähdä, vaan levottomasti kuunteli hän joka sanaa eikä ymmärtänyt
tään taivaallista.
Kun kihlakunnantuomari kuuli vastaajan nimen, sanoi hän: "Njaedel?
Muukalainen nimihän se on?"
"Se on sama kuin Niilo", puuttui puheesen Tofte, joka aina oli kernas
palvelukseen, "Heiekylässä kansa sanoo Niiloa Njaedeliksi."
"Vai niin, vaan nytpä ei ollakaan Heiessä, siis miehen nimi on Niilo --
entäs sukunimi?"
"Batnemo --"
"Batnemo? kysyi kihlakunnantuomari kärsimättömästi.
"Henkikirjoissa on 'Bandmo'", selitti Tofte.
"No niin, luonnollisesti. Siis hänen nimensä ilman muitta metkuitta on
Niilo Bandmo. Pöytäkirjoissamme ei saa olla kielikiihkoisuutta mitään."
Näin sanoessaan loi tuomari ankaran katseen yli kansan ja katsahti sen
jälkeen amtmaniin, joka nyökkäsi päällään suostumukseksi.
Njaedel oli tunkeutunut esiin pöydän luo. Hän seisoi siinä etukenossa,
suuri, pörrötukkainen päänsä nyökyllään; vähän väliin pyhiskeli hän
takinhiallaan otsaansa, hänellä oli lämmin, ja hän liikutteli huuliaan.
Kihlakunnantuomari mittaili häntä katseellaan, ja kun hän oli valinnut
menetystapansa, alkoi hän äkkiä sukkelin sanoin ja kilisevin äänin:
"Vai niin, äijäseni, sinäkö olet, joka elät kuin sika -- piikasi kanssa
-- hä? -- ja saatat pahennusta seurakunnassa? Kuka on ilmoittanut
hänet?"
"Papin lampuoti, Sören Börevig."
"Niin kuulitkos? Papin lampuoti -- etkö häpeä? Niin, ja sinä olet
lähettänyt tytön ja sikiön Amerikaan -- vai? Näethän että tunnemme
tekosi. Luulit kai siitä pääseväsi, vaan ei se niinkään helposti käy,
äijäseni. Vaan kiellät ehkä koko hävyttömyytesi -- vai?"
Njaedel ponnistihe saadakseen suunsa auki ja kun hänen onnistui, sanoi
hän: "Minä en kiellä mitään."
Kihlakunnantuomari ei ollut tätä odottanut, vaan hän oli tottunut
kaikenmoisiin koukkuihin.
"Siinä teet oikein, ukkoseni", jatkoi hän, "vaan ei siinä ole kylliksi.
Asiaa pitää järjestyksenmukaisesti harkita ja todistuksilla valaista.
Missä on tyttäresi?"
"Hän on matkustanut", vastasi Njaedel.
"Matkustanut! Hänkikö? Ja minnekä?" huudahti tuomari silmäkullat
sepposen selällään; valtuutettu laski kynän kädestään, asianajajat
pörhistivät korviansa kuin rottakoirat; amtmani itse, joka istui
sohvassa kakluunin luona, nosti silmänsä rangaistuslaista, jota hän oli
muka lukevinaan.
"Kristianiaan -- hän matkusti kotoa eilen", sanoi Njaedel.
"No nyt vie sun -- hm!" Kihlakunnantuomari noitui hyvin harvoin
oikeudessa, vaan innoissaan hypähti tuolilla, tulipunaisena vihasta.
Hän haukkui Njaedelia niin paljon kuin oikeuden pyhyydelle suinkin
soveltui ja lupasi hänelle niin kovan tuomion kuin hän vaan saattoi
suorittaa.
Njaedel vetäysi takaisin käräjäherrain salamyhkäisen vastenmielisesti
silmäillessä. Ja rahvas väistyi häntä kuin ruttotautista, kun hän
vitkalleen jätti käräjätuvan ja meni ulos.
Ereys oli suuri. Iloinen mieliala, mikä sai alkunsa päivällispöydässä,
oli pysynyt korkeusasteellaan tätä makupalaa odottaessa. Nyt meni
kaikki mullin mallin, yhtäkkiä syntyi sanomaton ikävyys lämpöisessä,
hämärässä huoneessa, jonka lattia oli kastunut likaisista saappaista ja
akkunoita pieksi sade. Amtmani katsoi kelloaan, nousi paikoiltaan ja
meni makuuhuoneesensa, ottaen mukaansa yhden kirjurin. Heidän kuultiin
sen jälkeen reutovan ja ruhtovan kapsäkkiä.
Kihlakunnantuomari oli silmittömästi suuttunut ja puski vihaansa
ystäville ja vihollisille. Jälellä olevat asiat kävi hän läpeensä kuin
tuulessa, ja voi sitä, joka koetti ehkäistä häntä; hän irroitti kellon
liivistään ja pani sen pöydälle eteensä.
Parantumaton asianajaja Kruse alkoi vaan taas vaatia lausuntojaan
pöytäkirjaan otettaviksi.
Kihlakunnantuomari vääntelihe tuolilla: "Minä tahdon huomauttaa
asianajaja Krusea että tuolla lausunnolla pitää olla rajansa."