Nimismiehen talossa oli käräjät.
Talojen läpi kulkevan maantien vierusta oli täynnä kääsejä,
istuinkärryjä ja tavallisia kärryjä; ja aivan nimismiehen oven edessä
olivat troskat, joilla amtmani, kihlakunnantuomari ja vouti olivat
tulleet kaupungista.
"Herrasvaunujen" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja
töllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä,
kaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten
välistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä
ei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan
kaikilla olivat kädet taskuissa.
Muutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten
takustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat
toimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.
Vaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman --
henkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan
kuinka "jutun" kävi.
Siellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä;
hän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan
hevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten
oli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen
"jutun" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja
vieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri
maailmaa, tiesi missä.
Vaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen "jutusta."
Nyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit
killinkinsä -- ja ehkä voikkonsakin.
Kunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen
oli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut
nähnyt asianajajaansa.
Väkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen
veroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai
toista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat
hajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät,
seisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien
risteyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi
nimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes
asianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa
kirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua
tukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.
Suurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa
toisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan
merelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä
kun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat
ja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja
tulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret,
siniset silmänsä.
Lähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:
"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!"
Njaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.
"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään", sanoi edellinen, "niin voimme
vähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset
ajattelevat asiasta."
"Minä vähät välitän muista ihmisistä", vastasi Njaedel, "ja jos
sinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin
enpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi."
"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun
ne nostavat pahennusta seurakunnassa --"
"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi
mitään pahennusta."
"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä --"
Njaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: "Mitä
aioit sanoa kaislarannasta?"
Sören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja
suonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja
hieroskeli käsiään.
"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin."
"Niin teenkin."
"Tulee sievä kulku kaislarantaan."
"Minä ajan suuria peltojani pitkin."
"Hyvin ymmärrän", sanoi Sören ja katseli tielle, "vaan et suinkaan sinä
olisi siitä hyvilläsi, jos muut ajaisivat tilustesi läpi?"
"Koettakootpahan vain."
"Niin, mutta -- näes, Njaedel -- miten minä pääsen kaislarantaan, kun
sinä kaivat tuon ojan? Oletko sitä ajatellut?"
"Sinä! Sinun Sören, ei tarvitse päästäkään sinne, sillä sinulla ei ole
siellä mitään tekemistä."
"Hm hm hm", naurahteli Sören, "sinä olet suuripuheinen, Njaedel."
"Kylläpähän puheeni vastaan."
"Enkö ole tuonut kaisloja niin kauan kuin olen ollut Börevigin talossa?"
"Kyllä kai oletkin", vastasi Njaedel tyynesti, "vaan ajattelen että
olet paljon tehnyt, joka olisi ollut parempi jättää tekemättä."
"Luulet ehkä että käy laatuun sulkea vanhat, muokatut tiet?" kysyi
Sören sävyisästi, "vai luuletko, Njaedel?"
"Minulla on kauppakirjani ja se on oikea ja täysin voipa kauppakirja,
sillä olen ostanut kirkolle kuuluvan tilan ja maksan verot
Kristiansandin piispalle. Vaan sanallakaan ei ole siinä mainittu siitä,
että Börevigiläisillä olisi lupa laittaa tiensä minun tiluksieni läpi;
niinpä hyvin arvelen voivani kaivaa ojia missä vain itse tahdon."
Lausuttuansa tämän alkoi Njaedel käydä taloa kohti.
"Niin, mutta kaisla -- kaisla --" väitti Sören Börevig ja hieroi
käsiään yhä kovemmasti.
"Malmi on vuoressa, kaislat meressä; kun sinulla ei ole vuorta, niin ei
sinulla ole malmia, kun sinulla ei ole merenrantaa, ei sinulla ole
kaisloja. Arvelen että sinun pitäisi saada päähäsi tämä, Sören, joka
olet ihmeen viisas."
"Niin, mutta -- niin mutta" -- alkoi Sören taaskin, "meidän tulee jakaa
Jumalan lahjat, Njaedel, me olemme kaikki veljiä --"
"En tahdo olla sinun veljenäsi, Sören Börevig, kahdesta sadasta
kaislakuormasta", vastasi Njaedel ja katseli toista.
"No niin, Njaedel, sittehän saamme mennä oikeuteen", sanoi Sören
lauhkeasti, "minä käyn asianajaja Toften puheilla nyt kun hän on
täällä."
"Niin, tee sinä Sören vaan niin, minulla on kauppakirjani minulla",
vastasi Njaedel ja jatkoi kulkuaan. --
Keskellä tietä, huoneuksien välistöllä oli kokounut väkijoukko
muutamain kääsien ympärille, jotka olivat vasta tulleet. Mies, joka
nousi vaunuista, oli pieni ja paksu, kasvonsa punaiset, partansa
harmaja, lakinreuhka päässä.
"Onko täällä ketään", kysyi hän joukolta, "joka tietää mikä on se
kanalja, jonka tieosa on Börevigin portin luota Svartmyreen asti? Minua
haluttaisi sanella sille hyvälle herralle muutamia totuuden sanoja."
Ei kukaan tiennyt. Vaan muuan vanha mies vastasi: "Niin, sinä olette
luotsivanhin oikeassa, huonompaa tieosaa ei ole koko rannikolla."
"Tieosaa!" puhkesi luotsivanhin puhumaan. "Niin totta kuin tässä
seison, se ei ole mikään tie, onhan vaan suurikivinen räme, katsokaahan
minkä näköisiä olemme!" ja hän osoitti itseänsä, hevosta ja kääsejä;
kaikki olivat harmaankirjavat loasta.
"Teidän pitäisi, luotsivanhin, valittaa nimismiehelle --" sanoi joku.
"Niin, jos se hyväisi mitään", sanoi luotsivanhin ja kynsi päätään
karvalakin alta.
Samassa havahti hän Batnemon Njaedelin, joka seisoi kappaleen matkan
päässä ja katseli häntä. Luotsivanhin iski hänelle silmää.
Muuan luotsi, joka oli kartanolla, otti hänen hevosensa ja luotsivanhin
lähestyi Njaedelia ja kuiskasi: "Hän on kaikella kunnialla laivassa?"
"Saiko hän hyvän paikan laivassa?" kysyi Njaedel.
"Erinomaisen -- aivan kuin jossakin Amerikan laivassa, vaikka se oli
ainoastaan toisen luokan paikka. Huomenillalla on hän Kristianiassa."
"Sepä oli tyhmää että hän saapuu sinne iltamana; kunhan vaan löytäisi
Antin!"
"Kuulehan nyt, Njaedel! Olen sinun kustannuksellasi lähettänyt
veljellesi sähkösanoman, että hän tulisi vastaan ottamaan Kristinaa
satamassa."
"No taivaan käpy, kuin olet kekseliäs, luotsivanhus!" sanoi Njaedel.
"Tuliko kalliiksikin?"
"Maksoipa se yhden kruunun, ei päälle eikä vaille."
"Etkö voinut saada helpommalla?"
"En, kun on määrätty taksa, näet sen."
"No niin, kaikessa tapauksessa se oli hyvin tehty", sanoi Njaedel ja
kaivoi kruunun taskustaan, "ja kiitos suuri!"
"Ei kestä kiittää. Oletko jo ollut oikeudessa, Njaedel?"
"En, sanovat että vasta jälkeen päivällisen tutkitaan minun asiani."
"Onko sinulla eväitä!"
"Ei ole, eipä ollut kotona ketään, joka olisi laittanut jotain minulle
ruuaksi", vastasi Njaedel lyhyesti.
"Hm, se on totta", mutisi luotsivanhus, "tule, käykäämme Topias luotsin
luo, niin saamme sieltä vähän säkkimme täytteeksi"
Rahvas väistyi syrjään ja tervehti luotsivanhinta, vaan kukaan ei ollut
näkevinäänkään kookasta Njaedelia, joka kulki jälessä. --
Oli pilvinen ilma. Kaukana merellä kohousi musta pilviseinä ja meri oli
harmaja ja täplikäs pienistä valkeista pilkuista.
Kova lounastuuli puhalteli, ja huuhtoi rannalla suuria, pyöreitä kiviä
vellova hyrsky, venytellen perässään pitkiä, limaisia kaislasuikaleita.
Rannasta kohosi lyhyt mäki kohti taloja, jotka olivat aivan lähekkäin.
Rakennusten välillä oli ahtaita likaisia teitä, tunkioita ja
kaikenmoista siivottomuutta; taikkoja, ruostuneita aurankynsiä,
rattaanpuoliskoja ja laivoista kaikenmoista hylkyromua, jota meri oli
vuoden kuluessa tuonut rannalle. Vaan asuinhuoneitten edustalla oli
useinkin vähäinen siistitty kokouspaikka, jonne kansaa kerääntyi, istui
kuistin rappusille tahi tahkokivelle seinän vierustalle.
Vaikka oltiin keskellä isoa kesäpäivää, oli kuitenkin kaikki ikäänkuin
pimeän ja synkän puhuvaa. Harmajat pilvenmöhkäleet kulkivat matalalle,
myöskin meri oli harmaja. Ja punasenruskeat, tervatut rakennukset,
jotka valkeine akkunakehineen, varjostimineen ja kukka-astioineen
saattoivat näyttää niin herttaiselta auringonpaisteessa, olivat pimeät
ja synkeät tuossa surkastuttavassa ilmassa, eikä nimismiehenkään
valkeaksi maalattu talo näyttänyt kuin sangen ikävältä.
Talonpoikain tiheät joukot sopivat tähän tilaisuuteen hyvin. Kaikki nuo
paksut, mustansiniset sarkanutut, villapaidat ja villaliivit lisäsivät
sitä raskautta, joka vallitsi kaikkialla. Ei ollut mitään tointa
väkijoukoissa; mikä ajelehti minnekin; tervehdittiin mutisemalla,
katsomatta toisiaan; ojennettiin suuria käsiä, joita kohtasivat toiset,
ilman mitään käden pusertamista, sormet suorassa, kuten tapana on. Ei
kuulunut siellä huudonääntä, ei kovaan lausuttua sanaa, saati sitten
naurua; kaikkialla oli haju, jonka sarka saa, kun se painetaan
berliinisinisellä.
Yhden aikana lopetettiin edeltäpuolistoimitukset, ja kun käräjäsalia
puhdistettiin puolispöytää varten, kuleskelivat virkamiehet ja
asianajajat ulkona edestakaisin, polttivat tupakkaa ja keskustelivat.
Tuo ja tää rohkea talonpoika tarttui johonkin asianajajaan; pienen
tihrusilmämiehen oli mahdoton löytää asianajajaansa. Vaan amtmani
Hiorth, joka oli alhainen mies, kuleksi ympäriinsä väkijoukossa ja otti
huomioonsa kutka tervehtivät häntä.
Silloin tällöin kuin hän luuli tuntevansa jonkun naaman, pysähtyi hän
ja lausui muutamia lohdutuksen sanoja; kätensä piti hän selkänsä takana
nutun liepeen alla päästäkseen kättelemisistä.
Samassa nimismies renkineen kuletti vangin poikki kartanon. Varmuuden
vuoksi oli hän kytketty kahleisin, sillä nimismiehen koppiin ei ollut
luottamista ja sitä paitse oli se vartiasta mukavinta.
"Tunteeko kukaan teistä tuota miestä?" kysyi amtmani.
"Kyllä, herra amtmani, hän on Krydsvigistä kotoisin", vastasi
luotsivanhin, joka samassa tuli muutamasta huoneesta.
"Hyvää päivää, herra luotsivanhin Seehus!" sanoi amtmani ja katsoi
kannattavan tarjota hänelle paria sormia oikeasta kädestään. "Te siis
tunnette vankia? Varkaus luultavasti?"
"Niin, se raukkahan se on, hän murtausi maakauppiaan puotiin, josta
varasti jauhosäkin ja kannullisen siirappia."
"On se surkeaa", sanoi amtmani Hiorth ankarasti ja katseli yli
väkijoukon, "kun nuo varkaudet lisääntyvät lisääntymistään. Ne näkyvät
olevan likeisessä yhteydessä useitten muitten huonojen vaikutuksien
kanssa, joitten alaiseksi meidän kansamme on tätä nykyä valitettavasti
joutunut. Onko mies köyhä? -- suuriko perheensä? -- montako lasta?"
"Monta ja pientä kuin Njoan kumpeleet", vastasi luotsivanhin.
"Kumpeleet?" kysyi amtmani ja katsahti taaksensa.
Asianajaja Tofte, joka aina pysyttelihe amtmanin läheisyydessä
ollakseen palvelukseksi, sanoi mielinkielisesti hymyillen: "Suokaa
anteeksi, herra amtmani, kumpeleet ovat muutamanlaisia pottukakkuja."
"Ahaa -- pottukroketteja!" mutisi amtmani alhaisesti ja jatkoi kulkuaan
väkijoukossa.
Ihmiset katselivat toisiaan, joku nauraa virnisti kun amtmani käänsi
selkänsä. Luotisivanhinta ylimalkaan ihmeteltiin isosti suoran
käytöksensä vuoksi ylhäisiä kohtaan; hän oli siinä välissä, ei varsin
talonpoikainen eikä varsin herrasmieskään.
Lauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon
tullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä,
vaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon,
josta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin
luotsivanhimmaksi.
Seehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli
poikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät
suosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä
vaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan
hiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä
peritty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.
Seehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista
kunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan
pääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain
kysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut
mereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella
ja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että
amtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.
Luotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli
oikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta
kaukana sydänmaassa.
Vaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut
kallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki
työnsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren
huipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista
löydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär
oli hengissä.
Silloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi
minkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.
Njaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän
oli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa;
Krydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin
piispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen,
senpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin
kuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.
Njaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä
kanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa,
jonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon
hyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä
pariin.
Kansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä
paitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä
jotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen
märkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä.
Hänen pörrötukkainen päänsä -- hän oli aina avopäin, paitse kun hänen
piti olla oikein pyhävaatteissa -- piirsi pilviä, kun ajettiin
maantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja
kysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.
Vaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen,
joka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat
käppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja
raasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi
jonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen
kimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.
Vaan kun tuli ruoan aika tahi pimeä, nousi hän ylös ojastaan ja
kapisteli ryvettyneitä puukenkiään. Hän löi rautakankensa maahan ja
katseli ympärilleen, mitä hän oli saanut aikaan. Ja jos hän mielestään
oli tehnyt työnsä oivallisesti, veteli hän kouralla tukkaansa, että se
nousi aivan pystyyn, ja hymyili hyvillään itselleen.
Kotona naisväen seurassa oli hän lakea kuin lammas; hän kyyristi
niskaansa ja liikkui varovasti, ikäänkuin olisi ollut peloissaan, että
tuvan katto kohoaisi paikoiltaan, jos hän oikaiseisi kookkaat
jäsenensä.
Käräjäherrain aterioidessa nimismiehen luona, rupesi satamaan.
Pilvitaivas laskeusi yhä alemma, ja satoi tihjästi ja tasaisesti, kuten
on tavallista, kun sade näyttää rupeavan pitkälliseksi.
Muutamat kömpivät huoneisin ja katosten alle, vaan useimmat jäivät ulos
ja antoivat sataa. Silloin tällöin kumartuivat he, jotta vesipisarat
tippuivat hatun laiteilta, vaan muutoin olivat he niin tottuneet
märkänä oloon, etteivät siitä paljoa piitanneet; sade tunkeusi saran
läpi ja tippui takin helmasta vaaleansinisinä nappina.
Odottava kansa ei ollut ollenkaan tyytymättömänä; sillä kaikki
tiesivät, että on se käräjä-atria jotakin, jolla pitää olla aikansa.