Lounaalle ja yli koko vuonon oli taivas selkeänä ja heleän sinervänä.
Kirkas auringonpaiste kimalteli vedenpinnalla, joka toisin paikoin
väreili toisin paikoin oli tyvenenä pitkissä juovissa.
Ei ollut pysyväistä tuulta.
Väliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku
Kristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen
Hovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.
Itäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin
ja taas laski iltasin.
Jos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun
ajan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta
hajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa
vapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.
Kaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli
paljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia
ja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.
Kaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina
kansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan
Gidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.
Harmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista:
pyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa.
Ihmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas
istuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa
taikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.
Muutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja
nenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä.
Yliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään
vuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli
ylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja
hajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja
helmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.
Kävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli
keskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana
pronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen
itseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu
kohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja
itätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan
riippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.
Suuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia
vastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa
piti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi.
Sieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään,
raahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka
tuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien
akkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa,
paitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin,
jotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.
Ilma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti
tilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä
oikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.
"Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä suurempi on kuumuus", sanoi Mortensen
notario ja irroitti kaulustansa; hän istui paitahihasillaan ja liivi
auki.
Nuori ekstra-kanslisti Hiorth, joka istui liimaamassa paperipusseja
joitakuita kanslian tarpeita varten, käännähti vihastuneena. Mortensen
tosiaan oli vastenmielisen näköinen, istuessaan siinä, niin leiväkäs ja
hikinen kuin olikin, keltaisen kirjavassa paidassaan. Vaan eihän ekstra
rohjennut lausua niin sanaakaan; hän oli vasta tullut kansliaan ja
Mortensenilla oli vaikutusmahtia.
Kaikki suuren kanslia-rakennuksen akkunat olivat auki, niinikään
huoneitten väliset ja käytävään vievät ovet. Notariot kävivät toistensa
luona valittamassa kuumuutta, pari kolme paperia kädessä, "jos jonkun
sattuisivat kohtaamaan."
Ekstrat, jotka olivat vielä tottumattomia "työhön", olivat
kumarruksissaan pöytiensä ääressä kuin kuivuneet kuusen-oksat, nousivat
väliin ylös ja tonkivat hartaasti papereita.
Siellä näet olikin paperia kaikkialla. Hyllyillä, pitkin seiniä oli
kaatuvia kasoja, jokaisen miehen tykönä oli raskaita läjiä. Hasmajaa
paperia siellä oli, oli keltaista paperia, valkoista paperia,
kartuusipaperia, postipaperia, karttapaperia, uutta paperia ja
ijänikuista paperia, jonka laidat olivat rämppäytyneet. Paperi oli
irtaillaan arkeissa, purjenuoralla sidotuissa kääreissä tahi kasassa
lattialla, tuoleilla ja pöydillä; paperia oli oikein tulvanaan, jotta
niitten onnettomien, jotka siellä oleskelivat, täytyi olla varuillaan
hukkumaan tai pelastumaan uimalla.
Sisempänä Mortensenin huoneen vieressä oli Örseth notarion huone. Tämä
mies oli pieni, mustapartainen ja vilkasliikkeinen. Hän tuli juuri
mennäksensä huoneesensa sanomalehti kädessä: "Oletteko, Mortensen,
lukenut tätä? Nythän mennään aivan rajattomiin! Lukekaahan tuo
kirjoitus, joka on työväen ääntöoikeudesta! Tuommoistakin voidaan
kirjoittaa, painaa, julkisesti levittää! Äh, heidät pitäisi hirttää
jokikinen!"
Mortensen katsahti väliäpitämättömästi sanomalehteä: "Minä luin sen
aamulla -- paljasta tuhmuutta, hyvä veli!"
"Tuhmuutta! Ei, Mortensen -- yhä pahempaa; se on villitsemistä,
valhetta, se uhkaa häiritä yhteiskuntaa! Oh, kun ajattelen", puhkesi
Örseth puhumaan katkerasti myhäillen, "että he täällä kuleksivat
mielittelemässä roskaväkeä, seurustelevat työmiesten kanssa kuin
veljiensä, pitävät puheita kelpotyömiehistä. Juurikuin nuo
päivätyöläiset olisivat ottaneet patentin tuosta ja me muut emme olisi
muita kuin -- kuin --"
"Tyhjäntoimittajia", jatkoi Mortensen täytteeksi.
"Niin juuri!" huudahti Örseth, "ja tahtoisinpa tietää, kukahan enin
työtä tekee, tuokohan kivenhakkaaja vai joku meistä!"
Samassa tulla luikki pienonen, valkotukkainen mies huoneesen. Ei
koskaan voitu tietää mistä hän tuli, sillä oven käyntiä ei ollenkaan
kuulunut hänen auaistessa ja hänellä oli tapana kulkia kansliassa
huopasaappaissa.
"No, Mo", sanoi Mortensen ja iski silmää ystävällisesti, "onko hän
mennyt?"
"Valtioneuvos lähti ajamaan hetkisen sitten tukkukauppiaan,
Falck-Olsenin kanssa", vastasi Mo ja jatkoi hiipimistään edelleen.
Örseth notario oli jo kauan istunut taas paikoillaan viereisessä
huoneessa ja ordinarit sekä ekstrat köykistyivät syvempään
paperiläjiensä ääressä, pienen miehen ohikulkiessa.
Hän oli kanslian vahtimestari Antti Mo. Hänellä oli yllään pitkä ruskea
takki pystykauluksineen ja valkea huivi, joka ulottui leuan alle
saakka. Täänmoinen puku antoi hänelle arvokkaan puoleksi kveekarimoisen
muodon; kalvakat kasvot näyttivät ystävällisiltä ja lumivalkea tukka
ulottui niskaan saakka niin pitkälle, että muuan hiuskihara pistäysi
takin kauluksen yli. Kun vahtimestari oli kuulumatta kadonnut muutamaan
sisähuoneesen, huusi Mortensen puoliääneen: "Kuules nyt, Örseth, jos
voisimme päästä myöskin virkakunnan päälliköstä, niin olisihan tuo
raitistuttavaa käydä juomassa puolisko olutta 'Lähteessä' -- vai?"
"Niinpä niin!" lausui ekstra ja pudotti saksensa lattialle. Mortensen
silmäsi nuorta herraa kylmäkiskoisesti; vaan äkkiä juohtui hänelle
mieleen, Hiorth oli muutaman läntisen amtmanin poika, seurusteli
ylhäisissä seuroissa ja oli arvattavasti monistettu runsailla
rahavaroilla. Mortensen vastasi siis hyvin ystävällisesti: "Nuori vesa,
te kasvatte nopeasti."
Tätä ei ekstra Hiorth ymmärtänyt. Vaan kun hän oli huomannut sen
kuuluvan kanslian hyvään tapaan pitää Mortensenia sukkelana miehenä,
nauroi hän ihastellen ja jatkoi suuressa viattomuudessaan: "Enpä niin
muuta kaipaa, tultuani tänne kansliaan, kuin vähäistä einettäni Grand
hotellissa. Siellä saa aivan ihastuttavaa hiiloksella paistettua
lammaskotlettia -- ja tuoretta kurkkasalaatia -- voi toki!" Örsethin
huoneesta kuului röhkäisy ja Mortensen sanoi: "Kurkkasalaatia en maista
koskaan edeltäpäivällisin; se tulee jälkeenpäin. Vaan hollantilainen
paisti paistinpottuin kanssa ja paloviinan ja oluen kanssa -- se vasta
eine!"
"Sitä myöskin saa, ja erinomaisen hyvää, Grand hotellissa --"
"No, ei minusta saa siellä niinkään hyvää ruokaa", sanoi Mortensen
huolettomasti.
"Minä vakuutan teille, että jos suotte minulle sen kunnian, että
tulette eineelle sinne minun kanssani, niin takaan minä --"
Taaskin kuului ääni viereisestä huoneesta ja Mortensen vastasi:
"Kiitos, vaan Örseth ja minä oikeastaan ajattelimme --"
"Jos luulette", sanoi ekstra tuskallisesti, "herra Örsethin tekevän
minulle sen kunnian, niin --"
"Hän on niin hiiden tarkka mies, vaan minä koetan", vastasi Mortensen
hyväntahtoisesti, nykäsi housujaan ja meni toiseen huoneesen.
Örsethin huoneessa istui muutamassa nurkassa muuan puoli-ijäkäs olento
etunojassa kirjoituspöydän ääressä. Tälle huusi Örseth, kuiskattuaan
vähän Mortensenin kanssa: "Hansen! Minun pitää ehkä mennä pois vähäksi
aikaa nyt edeltäpäivällisen; jos Mo kysyy, sanokaa että olen
tarkastuksessa ja neuvonpidossa; kuuletteko hyvä Hansen?"
Toinen nyökkäsi vähän päätään. "Noin tylsämieliseksi on hän tullut!"
sanoi Mortensen puoli-ääneen. "Oli paras aika erottaa hänet
sanomalehdestä."
Mortensen puhui "Kansan ystävästä", jonka toimittaja Hansen äijä, joksi
häntä sanottiin, oli äsken pakotettu luopumaan, koska hän antoi
sanomalehdelle semmoisen suunnan, jonka esimiehensä katsoivat
yhteiskunnalle vaaralliseksi. Nyt oli Mortensen toimittajana.
Kun Örseth jo alkoi laittautua valmiiksi, arveli Mortensen, ettei kai
oikein kävisi meneminen, ennenkun näkisivät virkakunnan päällikön
lähtevän edeltäpuoliskävelylleen. Vaan samassa aukesi sisähuoneen ovi
ja virkakunnan päällikkö Yrjö Delphin meni ulos ja portaita alas.
Mortensen kääntyi paikallensa ja kuiskasi Hiorthille: "Sain hänet
houkutelluksi --", sitten alkoi hän hyräillen pukeutua.
Ei ollut monta, jotka rohkesivat käyttäytyä niin ujostelematta
kansliassa kuin Mortensen notario. Vaan ensiksikin oli tietty että
Antti Kaikkivaltias, jota nimeä Mo kantoi, ja hän olivat hyviä
ystävyksiä; ja sitä paitse alettiin hokea että valtioneuvos Bennechen
joskus käytti "Kansan ystävää."
Senpätähden oli Mortensen notarion arvo kansliassa paljoa suurempi
hänen virkaansa; ja alkoipa jäädä aivan unohduksiin, että hän oli
maalla asianajajana sekaantunut hyvin harmilliseen selkkaukseen
muutaman tulitikkutehtaan kanssa.
Kun Mortensen oli saanut takin keltaisenkirjavan paitansa peitoksi ja
nyplityksi napit kiinni, otti kolme herraa hattunsa lähteäkseen. Vaan
Mortensen kääntyi ovella takaisin ja huudahti: "Jumalan nimessä!
Tuollahan ei ole ollenkaan paperia! Nuori vesa aikoo mennä kadulle
ilman paperia!"
"No mitä?" sanoi ekstra valmiina nauramaan saatuaan vähintäkään vihiä
Mortensenin sukkeluudesta.
"Ettekö näe?" sanoi Örseth; ja nyt vasta huomasi Hiorth, että
molemmilla toisilla herroilla oli kullakin paperitukku kainalossa.
"Mutta -- tuota -- mitä minä otan?" kysyi hän neuvotonna ja katseli
paperikasaansa.
"Auta minua hyvä isä!" huusi Mortensen ja katseli kattoon; hän kysyy,
mitä hän ottaisi. Juurikuin ei kaikenlainen paperi kelpaisi kainaloon
kadulla käydessään.
Vihdoin alkoi asia vähän selvitä ekstralle; hänkin vuorostaan laittoi
samanlaisen kääreen kuin toisetkin ja kolmikannassa siitä sitten
hiipivät portaita alas.
Vaan portilla tuli muuan pitkä pojan loikero työvaatteissa ja juosten
heitä vastaan.
"Herra toimittaja!" sanoi hän Mortensenille pyyhkiessään hikiä
puuvillaisella vyölinällään, "meidän pitäisi saada kenraali Robertsin
muotokuva."
"Tehkää kokoparta mr Gladstonelle", vastasi toimittaja arvelematta.
"Vaan Gladstone on kaljupää", vastasi piirtäjä.
"No pankaa sille Stanleyhattu", vastasi Mortensen tyynesti.
Nuorukainen hyvästeli ja juoksi yli kadun, ekstra nauroi ihmeissään.
"No tuostahan helposti pääsitte, herra toimittaja!" sanoi hän, lyöden
Mortensenia olkapäälle, jota hän nyt jo uskalsi tehdä -- hänhän oli
kestitsiä -- "vaan tiedättekö minkä näköinen kenraali Roberts on?"
"En vähääkään", vastasi Mortensen.
"Vaan otaksutaanpa, että kenraalilla ei olekaan partaa -- tahi että
hänellä on esim. ainoastaan viikset kuin minulla?"
"No, siinä tapauksessa on kenraali ajanut partansa sen jälkeen kuin
meidän kuva otettiin, sehän on päivän selvää!"
"Nyt pitää meidän erkauntua", sanoi Örseth. "Te, Mortensen, voitte
mennä tuota katua --" Samassa päästi Mortensen oikein synkän kirouksen,
molemmat toiset herrat kääntyivät takaisin ja suoraan heitä kohti tuli
virkakunnan päällikkö Delphin, astellen pönäkkänä ja tyvenenä, kasvot
vähän häijyssä hymyssä.
"Nyt näette tässä näytöksen", mutisi Örseth.
Ekstrakanslisti Hiorth vapisi peloissaan. Kaikki kolme tervehtivät
hyvin hätäytyneinä; Yrjö Delphin nosti kättään huolettomasti ja näytti
aikovan mennä ohitse ilman mitään. Vaan äkkiä pysähtyi hän Mortensenin
eteen ja kysäsi erinomaisen ystävällisesti: "Teillä, herra Mortensen,
on kai parikin tulitikkua yli tarpeen?"
Mortensen kyyristyi ja etsi tulitikkuja; vaan virkakunnan päällikkö
sytytti sikarinsa hyvin huolellisesti, kiitti ja jatkoi sitten
matkaansa.
"Siitähän hyvästi pääsimme", sanoi ekstrakanslisti Hiorth
viattomuudessaan.
"Enpä tiedä sitäkään!" sanoi Örseth katsellen häijymäisellä
syrjäsilmällä Mortensenia.
"Lemmon pöyliö!" kuiskasi toimittaja.
"Falck-Olsenille kerrottiin tässä sunnuntaina, että virkakunnan
päällikkö nimitettäisiin kamariherraksi mitä pikimmin", sanoi Hiorth
hyvillään siitä että sai sopivassa tilaisuudessa mainita jonkun
ylhäisistä seuralaisistaan.
Ei ollut aikaa pohtimaan tätä uutista: Kolme herraa erkausi Örsethin
neuvon mukaan kokoutuakseen Grand hotellin luona -- Rosenkrantzin
puolella.
Aurinko paahti täydellä terällään; väkeä oli paljon kapean
varjosuikaleen suojassa, joka nyt lankesi kadunvierelle, että kolme
herraa kukin kadullaan huolimatta kuumuudesta kulkivat ihko auringon
paisteessa. He tervehtivät pikaisesti tuttaviaan pysähtymättä. heillä
oli kiire, sen nyt näki ja suuret paperitukut tekivät paljon asiaa.
Sillä aikaa kuumuus edeltäpuolisen kiihtyi kiihtymistään kansliassa,
jossa Hansen äijä istui yksinään molemmissa huoneissa ja nyökkyi
paperikasainsa ääressä.