ESKO. Se käy laatuun sitä tunnustaa. Tee se hyvän sään aikana.
ANTRES. Sinä olet erinomainen mies!
ESKO. Tämmöinen tupsupää. Pistä kouras tänne; siitä et saa kipeätä!
ANTRES. Mutta mitä se meriteeraa?
ESKO. En tiedä itsekkään. Mutta tee se kiireesti, jos selkäs syhyy.
ANTRES. Minä tunnustan! (Hän tunnustaa).
ESKO. Toinen kerta! (Antres tunnustaa). Niin. Entäs kolmas kerta!
ANTRES. Sinä hulluttelet, mies! Olenhan jo tunnustanut.
ESKO. Tunnustas vielä kolmas kerta!
ANTRES. Voi minua poloista miestä, mihin olen joutunut!
ESKO. Kolmas kerta.--Tunnustappas!
ANTRES. Minä tunnustan! (Tunnustaa).
ESKO. Niin, semmoinen tukka se on, ja itseppä sen kannan niinkuin
silmätkin.
ANTRES. Enpä olis luullut sinua näin kovaksi mieheksi!
ESKO. Kova ja kiivas luonnosta.
ANTRES. Enkä näin kiukkuiseksi ja juonikkaaksi.
ESKO. Tuhannen peeveliä! koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan.
(Ottaa kraataria kauluksesta kiinni). Minun Karri petti, oma morsiameni
minun petti, kutsuen minua hävyttömäksi mieheksi, ja kujalle minun
ajoivat kuin kylän koiran. Niin kanssani tehneet ovat, ja Mikko
Vilkastushan koko saatana oli. Rahat juotuans löi hän minua korvalle ja
juoksi tiehensä kuin peto. Ja meidän välillä, Antres, on jotain vanhaa
hapatusta myös.
ANTRES. Elä kiristä minua kurkusta!
ESKO. Herran Kiesus, kraatari! Mikko Vilkastus on täyttänyt sydämeni
niin. (Kiristää aina kovemmin Antresta, joka koettaa rynnistellä
vastaan).
ANTRES. Elä kiristä!
ESKO. Tierätkös, kraatari.
ANTRES. Tulkaat minua apuun!
ESKO. Noin minä miehiä panen; katsos! (Painaa kraatarin maahan, kraatari
pyörtyy ja jää makaamaan liikkumatonna). Kiusa kiusan päälle viimein
mieheltä järjen vie. (Katselee kraataria). Liikkumaton niin kuin kivi.
Aatteles jos... (Ravistaa häntä). Nouse ylös, Antres, ja ollaan ystävät
taas!--Hän ei hengitä enään. Se on tehty! Toinen laudoissa, toinen
raudoissa, niin tämä hääreisu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty!
(Iivari, Sakeri ja Niko tulevat ajaen, kaikki istuen rattailla). Tulkaat
ja nähkäät rikostani suurta.
SAKERI. Pysäytä! (Iivari pysäyttää). Mitä on tapahtunut tässä?
ESKO. Tulkaat katsomaan vihan ja synnin hedelmiä!
IIVARI. Veljeni, Esko! Mitä hirmutöitä?
ESKO. Se on tehty!
SAKERI. Ales rattailta kaikki! (Astuvat ales). Sido Rusko mäntyyn
tuolla. (Iivari ajaa pois hevoisen oikealle. Sakeri, taluttaen Nikoa
köydestä, joka on sidottu vangin jalkaan, lähestyy Eskoa). Esko, minun
sisareni poika, mitä olet tehnyt?
ESKO: Hyvää päivää!--Tekoni on tuossa. Siinä makaa kraatari niinkuin
vihani uhrilammas. Mutta tämä on minulle rangaistukseksi. (Iivari tulee).
IIVARI. Oletko tappanut kraatarin?
ESKO. Hyvää päivää! Vaikka ehtoo jo taitaakin olla.--Niin, Iivari; sinä
olet nuorempi, ota vaari minusta ja elä koskaan himoillesi valtaa
anna.--Minä miehen tapoin, ja tämä tapahtui minulle rangaistukseksi.
Mutta voi kraataria, jonka henkensä panna täytyi kuritukseksi minulle!
(Sakeri kuiskaa Eskoa korvaan, Esko lähtee juoksemaan, mutta kääntyy
jälleen kohta takaisin neljän viiden askeleen päästä). Ei, eno; en tahdo
karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa. Siis tulkoon
kuuskorttelisia täysi kippu selälleni; sillä sen olen ansainnut. Ja
sitten: marssi sinne, missä pilvet maata lamaa ja peuroilla ajetaan.
Sinne, sinne kruunu omansa korjaa. Humala katoo päästäni, haihtuu kuin
tuhka tuulessa. Nyt olen ihan selvä. (Antres liikuttelee itsiänsä).
Kraatari elää vielä! Mun ystäväni, Antres!
ANTRES (nousee istumaan huoaten raskaasti). Olemmeko tässä vielä?
ESKO. Tässä, ystäväni! Mutta kiitos luojan, ettäs vielä hengen sait!
Minä pyydän sinulta anteiksi, kraatari, kaikesta sydämestäni!
ANTRES. Minä kaukaisilla mailmoilla käynyt olen, vieraita kieliä
haastellut ja paljon ihmeitä nähnyt.--Kuinka kauvan sitten, Esko, kuin
sinä minua kurkusta kruuvasit?
ESKO. Tuskin kolme minutia!
ANTRES. Sano kolmekymmentä vuotta kuitenkin!
ESKO. Ei yli kolmen minutin, usko mitä sanon!
Antres. Kas ihmettä taas!
ESKO. Nouseppa seisomaan, veljeni! (Auttaa Antresta seisomaan). Kuinka
jaksat nyt?
ANTRES. Minä olen terve ja raitis!
ESKO. Terve ja raitis! Mikä onnen hetki!--Mutta ottaispa mun peijakas,
jos rupeisit minua laillisesti hakemaan!
ANTRES. En minä rupee.
ESKO. Kiristää toista kurkusta, se on pedon tapaista, ja tarvitsisinpa
loittiini aika lailla. Ei haittaisi se yhtään. Mutta minä rukoilen sinua,
elä vie minua keräjiin tästä asiasta!
ANTRES. En minä vie, en minä vie.
ESKO. Sinä kunnon mies! Mitä maksan sinulle?
ANTRES. Et mitään, et tarvitse!
ESKO. Verraton mies! Ilmatteeksi sulle saappaita teen aina kuolemaan asti.
ANTRES. Jos niin tahdot!
ESKO. Sen teen minä!--Kas niin, eno ja nuorempi veljeni, Iivari,
sallimus auttoi minun tästä onnettomuudesta kuitenkin.--Mutta mistä
tulette ja kuka on tämä?
SAKERI. Kaupungista tullaan!
IIVARI. Ja tämä on ystävämme, joka meidät onnellisiksi tekee.
ESKO. Miksi eno häntä nuorasta hallitsee?
IIVARI. Ystävyyden liite, näetkös.
ESKO. Selittäkäät minulle asia.
IIVARI. Etkö huomaa lyhyttä tukkaansa, piikkipartaansa ja pilkkua
nenänsä vieressä?
ESKO. Se suuri varas.
SAKERI; Sama veitikka!
IIVARI. Hänenpä nypistimme koreasti Puol'matkan krouvissa.
ESKO. Mikä onni!
IIVARI. Seittemän sataa riksiä vaan.
ESKO (itseks.) Mikä onni! Tästä nousee isäni huoneesen ilo suuri, ja
minäkin olen pelastettu sillä samalla.
SAKERI. Mutta kuuleppa, mun sisareni poika, tänä päivänähän pitäisi
vietettämän jälkihäitäs?
IIVARI. Jaa peijakas! Mutta miksi seisot tässä?
ESKO. Ettäs sanot. Mutta minua on kohdannut kova vastoinkäyminen.
Morsiameni annettiin petollisesti toiselle ja minä sain kääntyä nuorena
miehenä takaisin; tähän asti olen viipynyt kotomatkallani ja juuri Mikko
Vilkastuksen tähden. Hän minun petti myös. Kaksitoista riksiä, jotka
äiti antoi minulle häärahoiksi, joi hän ylös, sitten löi hän minua
korvalle ja juoksi tiehensä, ja se tapahtui juuri tässä. Päätinpä,
etten enään lähtisi kotia, vaan vaeltaisin kaukamaille, mutta luulen
toki asiain kääntyvän nyt toisin.
IIVARI. Nyt ei yhtään hätää sinullakaan, ei yhtään! Me myös teimme
huonon retken, mutta tämä onnemme lintu tässä (osoittaen Nikoa) saattoi
kaikki parhaalle kannalle taas. Nyt en ensinkään pelkää tullakseni
kotia, sanonpa kohta suoraan, että kaikki joimme, mutta tässä on sen
sijaan seittemän sataa riksiä,--ja isämme mökissä ilosta hurrataan.
SAKERI. Elä sentähden ilmoita minun olleen seurassasi juomakengilläsi
kaupungissa!
IIVARI. En, vaan sanon, että kohtasin teidän vasta ihan tullipuun
alla, tullessani ulos kaupungista. Olkaat hyvässä turvassa, eno; minä
pelastan selkänne.
SAKERI. Minun selkäni?
IIVARI. Niin teidän kuin Eskon ja omani!
ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin
voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta
kiittäkäämme sallimusta!
IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti,
pelastaaksensa meitä, kurjia.--Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä.
Onko pussissasi ruokaa?
ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.--Kovin nälkä
minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän
hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut
kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä
koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme
ruokaa.
IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.--Kotia
kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle).
Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette,
niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee).
SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä!
NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin
hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten.
Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani
tässä lapsuuteni teitä ja polkuja.
ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos,
luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä
tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies!
NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä;
tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen
tuulenpesän ilmaan.
ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja
tulee, antaen uutta kuraasia.--Sinä lurjus! haukutko minua? Katso
etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni.
SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme!
IIVARI (on peräyttänyt hevoisen rattaineen teaterille). Mitä torelee
Esko?
ESKO. Tuo hävytön mies kun rupesi minua haukkumaan siitä, että
kristillisellä tavalla nuhtelin häntä varkaudesta.
IIVARI. Hän ei kärsi yksinkertaisia, ja yksinkertaisiapa olemme, jos
häntä nuhtelemme siitä, josta meidän häntä kiittää tulee.--Nyt kaikki
rattaille; orhini levottomuudesta pyrskii ja raappii! (Kaikki istuvat
rattaille). Minä, ajajanne, istun nokalle tähän, eno, kultakukkomme
kanssa, istuu keskellemme, sitten Esko, ja sinä, pillinesi, sovita itses
tuonne taakse ja puhalla, että taivas repee!
ANTRES. Minä puhallan!
IIVARI. Mutta katso, ettes putoo sieltä, koska orhini nelisiin juoksee!
ANTRES. En minä putoo.
IIVARI. Missä on hattus, Esko?
ESKO. Tuonne metsään se jäi, mutta jääköön heitä vaikka kymmenen.
IIVARI. Niin juuri. Tästä lähin käymme silkki-hatussa.
ESKO. Ja kultakellossa. Ostammepa itsellemme kruunun puustellin tai
arenteeraamme jonkun herran kartanon.
IIVARI. Sen teen minä kohta.
ESKO. Minä tulen pehtoorikses, Iivari!
IIVARI. Sinun otan pehtooriksi, enon metsäviskaalikseni vannotan, isäni
panen voudiksi ja huushollerskamme olkoon voudin vaimo!
ESKO. Kuka voudin vaimo?
IIVARI. Äitimme, ymmärräthän?
ESKO. Niin niin, nyt äkkään!
IIVARI. Olkaat varolla, nyt isken. Katso vaan, ettes helli sieltä, sinä,
takapuhaltaja.
ANTRES. En minä helli, en minä helli!
IIVARI. Nyt mennään! Pois tieltä! tässä tulee rikasta väkeä.--Ilomarsi,
kraatari, ilomarsi! (Menevät; Antres puhaltaa porin-marsia, toiset
loilottavat.--Kaksi kuokkavierasta, tavoittaen Eskon häihin, tulee
vasemmalta).
1:N KUOKKA. Klanetti pauhaa, joutukaamme! (Mikon valitus-huuto kuuluu
metsästä). Kuka valittaa siellä?
2:N KUOKKA. Jotain kuulin minäkin.
1:N KUOKKA. Käydäänpäs katsomaan! (Kuokat menevät. Hetken perästä
tulevat he, kantaen Mikkoa, joka on taittanut jalkansa).
MIKKO. Minä olen taittanut jalkani, viekäät minua kanttoorin luoksi!
1:N KUOKKA. Kanttoori on häissä Nummisuutarilla. Sinne kannamme sinun!
MIKKO. Tuhannen tulimmaista, pitääkö minun sinne!
2:N KUOKKA. Hän on siellä, sen tiedämme varmaan.--Onko jalkasi pahoin
taittunut?
MIKKO. Onpa tässä kärsimystä.
1:N KUOKKA. Se onkin vaan murrettu. Mutta kuinka tapahtui se?
MIKKO. Juoksin, mieletön, naarasterren perässä, joka hyppäsi saakelin
vikkelästi, viekotellen sillä kurilla minua poika-parvestansa. Minä
kompastuin ja mursin jalkani. (Itseks.) Kirottu Esko, kuin hätäytit
minua ja matkaansaatoit kaiken tämän! Onni, ettei nähnyt hän
lankeemistani. (Ääneensä). Mutta tämä on vimmattua, jalkani kimoilee ja
polttaa kuin pahalaisen makkarakattilassa.
1:N KUOKKA. Sentähden riennämme kanssas Nummisuutarille!
MIKKO. Peikot ja perkeleet! en tahtoisi sinne!
1:N KUOKKA. Sinne kiireesti, jos parannusta toivot. Jalkas pitää
sidottaa lastoihin, mutta pienikin viivytys taitaa pahentaa kaikki,
tehdä sinusta ontuvan Huuperin äijän.--Ota kanssani kiinni hänestä sinä,
ja rientäkäämme! (Kuokat, kantaen Mikkoa, menevät).