ESKO. Totta sanoen, en koskaan!
ANTRES. Nyt olet, naapurini!
ESKO. Olisko tämä humalaa?
ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!
ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko
mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas!
taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle
istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen
ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja
täällä, että jumala meistä huolen pitää?--Hih! Tässä on aika poika
Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?
ANTRES. En juuri mitään sano.
ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?
ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!
ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän
ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla
jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.
ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä
ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.
ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi
minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy
joka haaralla.
ANTRES. Käy koreasti kotiis vaan, Esko, se on sulta paras!
ESKO. Ei tuumaakaan enään kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja
vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka
pappilan mamsselli näki unissansa.--Vie sinä heille terveiseni, kiitä
heitä puolestani ylöskasvatuksen edestä, sano, että siunasin heitä
mennessäni ja olin iloinen kuin oinas. (Ylpeästi ja keikuttaen päätänsä).
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin
ne.--Antres, ollaanpas oikein iloisia!--Katsos, kuinka nopea minä olen
juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois).
ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies,
ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja
toista kenkää).
ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn?
ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää!
ESKO. Olkoon niin!
ANTRES. Ne etsimme ylös.
ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta
ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni
heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun!
ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee.
--Minä menen ja etsin ylös hattus.
ESKO. Elä tee sitä, meistä tulee muutoin vihan veljet.
ANTRES. Taitaisitko ihmisten näkyviin?
ESKO. Se tukka kelpaa, vaikka teit siitä kerran kovin pilkkaa, sinä. Sen
muistan aina.
ANTRES. Silloin olin vähän päissäni.
ESKO. Sinä naureskelit tätä pystyssä seisovaa töyhtöä päälaellani tässä.
Miehuuden ja kiivauden merkki. Myös pilkkasit silloin silmiäni, kutsuen
niitä ympyrjäisiksi maapässin silmiksi. Hyvä! Katseleppas niitä silmiä!
ANTRES. Ne olen nähnyt!
ESKO. Katsele minua hetki tarkasti ja äänetönnä vasten silmiä. Tee se
pian, muutoin ei käy sun hyvin, Antres!
ANTRES. Minä katselen. (Hetken aikaa äänettömyyttä, jona he katselevat
toinen toistaan vasten silmiä).
ESKO. Niin, semmoiset silmät ne ovat. Tunnustas myös tuota tupsua
päässäni!