MIKKO. Niin toivon, ja »niinkuin sinä toivot, niin sinulle tapahtuu»,
sanoo Esko, selittäin raamattua muistonsa mukaan, se komea sulhainen,
jota tänään kotiinsa varrotaan täydessä kunnian kemussa.--Katsos,
Kristo, kuinka sukkelasti soveltui: samana päivänä, jona meitä varrotaan
nuoren emännän kanssa, me tulemme myös, mutta niinkuin sissit liassa ja
nälkäisinä, ja mitä naisväkeen kuuluu, niin on Esko vielä yhtä viaton
kuin mentyänsä.
KRISTO. Kaikki hyvin! Nouseepa tästä hauskat vehkeet ehdittyämme
suutarille. Minä käyn kanssanne, Mikko, lisäksi mustan ämmän kiukuille!
MIKKO. Parempi vielä, jos lähet edellä Eskon kotiin, ja ilmoitat hääväen
lähestyvän; sanot heidän pysäyneiksi levähtämään Peltolan pihalle.
KRISTO. Niinpä teen ja saatan heille aina pidemmän nokan ja oikeat
ukulin silmät.--Kiirehtikäät jälessäni vaan! (Menee).
MIKKO (yksin). Minua vartoa saat; sillä enpä juuri vähällä hinnalla nyt
tahtoisi liketä sitä kuuluisaa suutarin Marttaa. Totuuden tunnustaen,
häntä pelkää enemmin kuin paholaista. Ja ken ei tee sitä?--Ny omaan
pesääni vaan, ja Eskon, riisipussi selässä, lähetän sekä minun että
itsensä puolesta sen mustan traakin kitaan.--Hän viipyy vielä.
(Huutaen). Esko!
ESKO (metsästä). Tulen paikalla!
MIKKO. Kuin sieltä tulet, niin juotanpa sun täyteen kuin kiiliäisen, ja
nähkööt sitten kotonasi, etten yksin ole juonut rahoja ylös, minä!--
(Esko tulee; pussinsa toinen haara on täytetty).
ESKO. Siellä oli hyvä riisin saanti!
MIKKO (tarjoo Eskolle viinapulloa). Tässä, mies! Itse ryyppäsin vasta!
ESKO. Mikä on tarkoitukses?
MIKKO. Että otat hyvän kulauksen pullostani!
ESKO. Minä?
MIKKO. Sama mies!
ESKO. Sinä tiedät, ettei vielä koskaan mitään karvasta ole huulilleni
tullut tähän päivään asti.
MIKKO. Tänä päivänä tulkoon!
ESKO. Minäkö ryyppäisin? Ei!--Usko minua, Mikko Vilkastus, minä tuskin
tiedän mille viina maistuu.
MIKKO. Maista nyt, niin tiedät! Otappas, poika, tuosta kirkkaasta
pullosta!
ESKO. Minä vihaan viinapulloa kaikesta sydämestäni, sielustani ja
mielestäni!
MIKKO. Se tulee siitä, ettes paremmin tunne sen sisällistä luontoa.
ESKO. Nakkisten vanha-setä, koska hän juomisen pois-kielsi, kiroili
viinaa kauheasti. Hän kutsui sen myrkyksi syvyyden kaivosta.
MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, kutsuu hän sen
hunajan-pisaraksi korkeuden kalliosta.
ESKO. Niin hän sitä kiroili. Ja viinapotellin nimitti hän
pirun-sarveksi.
MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, hän
autuuden-sarveksi sen nimittää.
ESKO. Nyt haastelet tyhmästi, Mikko! Viina ei tarvitse puolusmiestä.
MIKKO. Ei yhtään, niinkuin ei mikään hyvä ja rehellinen asia.
ESKO. Kirottu asia, se viinan asia! Sanotaan erään lääkärin keksineeksi
konstin, polttaa viinaa. Olis se lääkäri tässä, miehen hirttäisin kohta!
MIKKO. Ja minä kohta edestänsä hirteen menisin; kuin vaan on päässäni
silloin pieni viinan huimaus, joka uskallusta antaa, vaikka kohtais
meitä suurin vaara; rallaten me käymme päälle vaan väkirynnäköllä.
Sinäpä nyt tuommoisen rohkeuden tarvitset tullessasi hirmuisen äitis
kasvoin eteen; sentähden juo!
ESKO. Olisko siitä apua?
MIKKO. Täysi apu.--Juo!
ESKO. En juo!
MIKKO. Sitten eroomme, enkä seuraa sinua kauvemmas. Jää hyvästi!
(Aikoo mennä).
ESKO. Seis, mies, seis! Ilman seuraas kotia!
MIKKO. Tahdotko juoda?
ESKO. Tuo tänne pullos! Olkoon se niin viimeinen, kuin on se ensimäinen
kerta. (Juo).
MIKKO (itseks.) Hyvä!
ESKO. Näitkös, että join?
MIKKO. Vielä muutama nielaus, koska on tämä ensimäinen ja viimeinen
kerta! (Esko juo. Itsekseen). Kas niin! Nyt pieni riita ja sitten ero.
ESKO. Enkös juonut?
MIKKO. Sen teit, ja olipa se kovin tarpeellista, nytpä otat vastaan
äitiltäsi löylytyksen, niinkuin mies; sillä selkääs saat, että roikaa,
ole vissi siitä!
ESKO. Mikko Vilkastus ei olekkaan tietäjä.
MIKKO. Eipä tarvitse olla tietäjä, ennustaissa sinulle tänäpänä aika
saunan. Mutta ei hätää, nyt on värkkiä päässäs; anna tulla vaan, kaikki
käy sievästi kuin öljy Libanoonissa.
ESKO. Sinä uskot siis, että täytyy minun välttämättömästi saada
selkääni tänä-ehtoona, sinä uskot sen?
MIKKO. Uskon ja luotan!
ESKO. Ja iloitset ja riemuitset?
MIKKO. Iloitsisko puhemies, koska sulhainen selkäänsä saa?
ESKO. Miksi puhut sitten näin?
MIKKO. Syvästä sydämeni katkeruudesta lörpöttelen; sillä asia on ikävä.
ESKO. Vain niin. Minä saan selkääni! Entäs sinä?
MIKKO. Täytyy katsella päälle vaan, ei auta!
ESKO. Vain niin! Mutta kuka meistä kahdesta on oikein syypää, minä vai
sinä?
MIKKO. En tiedä; sillä viaton olen minä.
ESKO. Viaton? Sinunpa syysi tähän pitkälliseen kotimatkaamme. Talosta
taloon olet kulkenut kuin mustalainen ja minä hännässä.
MIKKO. Mustalainen! Sinä koira; aatteles kuinka monet kerrat ja kuinka
hävyttömästi olet minua haukkunut tällä matkalla. Käypä se viimein
sydämelle. Kirkas tuli ja leimaus!
ESKO. Taidatko sanoa omantuntos nimessä, ettes ole syypää tähän
surkeuteen, jossa nyt oljentelemme?
MIKKO. Syypää! Minä yksin?
ESKO. Olethan menettänyt kaikki rahatkin!
MIKKO. Enin osa rahoista meni keskivarissa, jossa söimme päivällistä,
niinkuin suuret herrat, ja joimme putelin oltta päälle. Semmoinen atria,
sen tiedätkin, maksoi plootuja.--Mutta kenen oli syy, että jouduimme
keskivariin? Eikö sinun?
ESKO. Enpä tarkoittanut muuta kuin saada piirretyksi puumerkkini
lupauskirjaan, jonka täytyy siellä löytyä; mutta tehtyäni tämän, miksi
emme jatkaneet kohta taasen tietämme morsius-taloa kohden?
MIKKO. Kaikki tämä ei kuulu tänne; kysymys on, kenen oli syy, että
poikkesimme keskivariin?
ESKO. Kas kas, mikä ääni nyt on kellossa!
MIKKO. Kellossa! Onko ääneni kellon ääni, sinä juonikas ja takaviisas
suutarin poika, onko ääneni kellon ääni?
ESKO. Ääni on lahja Herralta, liioinkin laulun-ääni.--Mutta ymmärrä
vertaukseni oikein; sillä haastelenpa usein esikuvien ja tunnusmerkkien
kautta. Niinpä tahdoin nytkin lausua miten vaihtelee täällä ihmisten
mieli, niinkuin metsässä kuullaan sekä koleita että kileitä
karjan-kelloja.
MIKKO. Sinä tyhmä pässi, kuuleppas tätä kelloa!
(Lyö Eskoa korvalle ja juoksee pois. Esko rientää perässä.--Kraatari
Antres tulee klanetti kainalossa).
ANTRES (yksin). Tässä siis pitää minun vartoa hääväkeä, ja, koska
tulevat viimein, seurata heitä suutarin huoneesen; niin on ukon tahto.
Mutta pitääkö minun seisoman tässä vaikka puoleen yöhön asti, pilli
kourassa vartoen heitä?--Vaiti! Tuossa ovat; sulhainen kuitenkin.
Tahdonpa antaa hänelle pienen kunnia-töräyksen. (Esko tulee, Antres
puhaltaa hänelle pari jaksoa).
ESKO. Oletko nähnyt Mikko Vilkastusta?
ANTRES. Puhemiestänne? Eikö ole hän seurassanne?
ESKO. Hän jätti minun kuin susi poikansa, ja antoi minulle vielä
korvapuustin lähteissä.
ANTRES. Miksi erositte vihassa?
ESKO. Hän on lyhy-nokkanen mies, eikä salli syntejänsä soimata.--
Korvalleni sain häneltä. Hyvä!--Olisin ehtinyt hänen kiinni, niin
kasvujen kanssa olisin maksanut kaikki. Mutta vaaran tullessa on hän
aina nopea-jalkainen. Ei kanna hän turhaan nimeä: Vilkastus.
ANTRES. Uuspeili, koko mies!--Minä kutsuttiin häihinne puhaltajaksi, ja
käskyn mukaan kävin vartomaan teitä tähän. Nyt tapaan sinun, mutta en
morsiantas.
ESKO. Ei yhtään morsianta. Hän jätti minun jo ennen vihkimistä ja otti
itsellensä toisen. Ilkeä petos, tunnoton petos! Mutta asiasta nousee
tuima prosessi.
ANTRES. Kenen otti hän?
ESKO. Puusuutarin; olimmehan häissänsä.
ANTRES. Minä surkuttelen tappioos, joka on suuri sydämesi puolesta.
ESKO. Sanomaton!--Se peevelin Mikko, kuin piti pääsemän kynsistäni!
Minä olisin pannut hänen noin, noin! (Hän tulee päihinsä).
ANTRES. Suuri uuspeili!--Mitä siitä vaikkei tyttö ollut rikkaampia?
Veisussa laulamme: »kuin meil' vaan on rakkaut', kyl' Jumalal' on
rikkaut'». Niin se on. Uskotko sinä myös sen?
ESKO. Niin se kaiketi olla mahtaa.--Mikon käsken keräjiin myös. Ehkä
näit puitten välistä sinä hänen lyövän minua korvalle?
ANTRES. En nähnyt!
ESKO. Sano järkähtämätön totuus!
ANTRES. En minä nähnyt, en minä nähnyt!
ESKO. Aatteles, jos täytyy sun panna kaksi sormea kirjan päälle!
ANTRES. En nähnyt sittenkään.--Elä Herran tähden minua saata keräjiin;
lakitupaa kamoon niinkuin helvettiä.
ESKO. Asiaa tahdon tuumailla.--Mutta minä ehkä kuolen nyt!
ANTRES. Jumal' varjel' meitä! Miksi niin?
ESKO. Tuntuuhan kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa.
ANTRES. Oletpa vielä koossa!
ESKO. Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon
korkeukiin ylös.
ANTRES. Tanterella seisot vielä niinkuin minäkin, syntinen ihminen.
ESKO. Ääntäsi en oikein kuule tänne ylös. Mitä sanoit?
ANTRES. Sinä tanterella seisot.
ESKO. Mutta henkeni taivaan navalla pyörii.
ANTRES. Sinä teet minun kovin murheelliseksi!
ESKO. Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kupperkeikkaa ja sinä,
kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin
tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan
saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa.
ANTRES. Olethan ryypännyt, mies?
ESKO. Olenhan senkin tehnyt. Kaksi oivaa kulausta otin äsken juuri Mikon
taskumatista.--Mutta nyt on aika tullut, ja kerran meidän kaikkein
kuolla pitää; usko minua!