sairas, muuten sinä saisit kelpo selkäsaunan."
"Hän ei ollut suuri sen vuoksi että hän oli arvoton."
"Etkö sinä häpeä, sinä et tiedä, että minä olen Boströmin kannattaja."
"Niin. Sitä te olette kaikki, mikset siis sinäkin. Oi, sinä suuri
aikakausi, joka kallistut hautaasi, tarvittiin viisaustieteen
professori, jotta voitaisiin vietellä nuorisoa käymään kirkossa; sinä
suuri aika, joka pilkkasit sitä aikakautta, jolloin jumaloitiin järkeä.
Sinä poljit alas järjen ja asetit valtaistuimelle moukkajärjen!
Oleminen on samaa kuin olla tunnettu -- aivoissa kihelmöi suuren
ajatuksen tullessa. Hyvää yötä! Sammuta valo!"
Hoitajatar ja Boströmin kannattaja neuvottelivat ja he sopivat siitä,
että asetettaisiin kylmiä kääreitä potilaan pään ympäri.
Claris Majorum exemplis.
Nykyään autioksi jätetyssä ritarihuonesalissa oli hyvin vilkasta. Kaksi
pesurouvaa kulki siellä pyyhkien tomuja, pyyhkivät vanhaa aatelista
tomua, jättöä aina vuodelta 1865, jolloin sen pudistivat jaloistaan
innostuksen valtaamat, jalkoja kolkuttavat ylimykset, siellä oli
korkeakreivillistä tomua, mikä oli lähtenyt sinisestä verasta, kun
valtaherrat vääntelivät tuskissaan penkeillä, oli siellä
vapaaherrallista, hienoimman univormuveran tomua, mutta siellä oli
aatelitontakin kirjuritomua, mikä oli kehnätty mustista ponsuureista
puhumattakaan lehterillä olevasta tomusta, sillä sinne eivät pesurouvat
vielä olleet ehtineet.
Maamarsalkan norsunluinen tuoli oli tyhjä, pöydällä oli nuija ja joku
painos sukukirjaa; näytti siltä kuin olisi pidetty huutokauppaa. Tuolin
takana seisoi Kustaa Aadolf (toinen) luoden tyhjiä marmorikatseita yli
salin aina Ehrenstrahlin tekemiin kattomaalauksiin saakka.
Mutta aurinko paistoi päätyakkunoista ja loi uudistavan loiston
pohjanpuolisiin kilpiin.
-- Kummallisia tapeettia nuo, sanoi nuorempi pesurouva, sillä hän ei
vielä tiennyt paljon elämästä.
-- Oh, rakas lapsi, nehän ovat heidän kilpiänsä, vastasi vanhempi
rouva, joka oli elänyt vanhan valtiomuodon aikana.
-- Oh, jestas, onkos ne kilpiä?
-- Ne ovat vaakunakilpiä, aseita ymmärrätkös?
-- Aseita? Ovatko ne niillä tapelleet?
-- Eivät -- eivät suinkaan, nämä ovat sellaisia asekilpiä, joitten
taakse ne piilottautuvat tapellessaan.
-- Ja tässä niiden nyt pitää riippua?
-- Niin, jossainhan niiden pitää riippua, mutta ne ovat perua
muinaisilta ajoilta, niin ettei siitä niin hevillä selvää ota.
Nuori herra musta samettilakki päässä ja värilaatikko kädessä
astui saliin ja seisahtui keskelle isoa käytävää. Hän katsoi
ylenkatseellisesti seiniä, työnsi päänsä taaksepäin lapaluittensa
väliin, tirkisteli kattomaalausta ja nykäytti ristiluitaan niinkuin
vain taideoppilas voi kohauttaa olkapäitään huomatessaan jotain
ala-arvoista.
Sitten astui hän suoraan pesumuijien luo ja kysyi, missä numero 806
oli, aatelisen suvun numero 806.
Siitä saattoi rouva Lundin antaa tietoa, sitä paremmin, koska hän jo
aamulla oli asettanut isot kattokruunutikapuut numero 806 eteen. Asia
oli se, että muuan levyseppä oli astunut puhki katon korjatessaan
hyveitä viime valtiopäivien avajaisia varten, siitä syystä oli satanut
ullakolle, vesi oli valunut läpi kattohirsien, imeytynyt läpi katon
kipsin sekä pahasti turmellut vaakunakilven, jolla juuri sattui olemaan
mainittu numero. Riippui kai sattumasta, että juuri sillä oli se numero
mutta rouvat arvelivat, että jokin voima hallitsi sattumaakin.
Katossa oli ruma pilkku, se näytti lammelta, mutta lammesta ryömi
ruskeanpunainen käärme alas seinää pitkin, se olisi voinut hyökätä
numerojen 805, 807 kimppuun tai minkä muun numeron kimppuun
viidenkymmenen numeron joukossa, mutta se mateli niiden ohitse
ikäänkuin valkoinen enkeli olisi niihin merkkinsä painanut, ja se osui
maaliinsa niinkuin taitavasti ammuttu nuoli.
Ei siinä vaakunassa mitään eriskummallista ollut. Sydänkilpi oli jaettu
kolmeen hopea-alaan, joissa oli kolme kultaista koiranpäätä; ei sitä
koristanut kypärä eikä kruunu vaan sen yläpäässä oli kolme
riikinkukonsulkaa, riikinkukkojen silmät oli tehty erinomaisen
luonnonmukaisesti, niin että ne silmäilivät ympärilleen hurjilla
kieroilla katseillaan. Mutta nyt oli käärme madellut höyhentöyhtöön,
oli tahrinut likaisella limallaan silmät niin, että näytti siltä
ikäänkuin niissä olisi ollut harmaa kaihi, käärme oli lipunut alas
lehtikiemuroihin ja se oli vuodattanut viheriäistä mujuaan, minkä se
oli koonnut kuparikatolla olevista hyveistä, kolmelle hopea-alalle,
mutta koiranpäihin ei se pystynyt, sillä ne olivat kullasta.
Nuori herra oli kiivennyt tikapuita ylös värilaatikkoineen ja siellä
hän nyt istui ja etsi syytä siirtääksensä korjaustyöt toiseen kertaan,
sillä työ ei häntä juuri huvittanut. Hän otti liivintaskustaan
juuripiipun ja oli juuri iskemäisillään tulta muistaessaan olevansa
paremmassa paikassa, sentähden hän kohteliaisuuden vuoksi lennähytti
rouville kysymyksen:
-- Saako täällä tupakoida?
-- Oh, herran pitäisi hävetä, vastasi vanhempi nainen.
-- Saakos pureksia sitte?
Rouva ei katsonut sopivaksi vastata siihen, mutta selitti varmasti
ettei hän saanut sylkeä lattialle.
Muitta mutkitta väänsi nuori herra palan tupakkia suuhunsa ja alkoi
viheltää Norrköpingin tarkk'ampujamarssia.
Tätä ei voinut kärsiä muuan vanha seinälude, joka oli sata vuotta
istunut penkissä sanomalehtikertojain lehterillä. Tosin se oli
eläissään kuullut paljon, kuullut paljon järkevää puhetta, paljon
palturia ja hyvin paljon rähinää, mutta koskaan ei kukaan ollut
viheltänyt tässä paikassa. Se oli viettänyt lapsuutensa ajan
veräjänpielessä, sitte se oli laskeutunut kuninkaalliseen
seitsenlasivaunuun, joka oli ajautunut kiinni veräjänpieleen ja viimein
se oli kulkenut maamarsalkan seurassa, kun tämä toi kuninkaallisia
valtamerkkejä ritarihuoneelle. Koska se ei voinut luopua perityistä
kansanomaisista mielipiteistään, lyöttäytyi se lehterille, jossa se
saattoi tuntea märkien vaatteiden ja kenkien hajun. Nyt se kuitenkin
oli nukkunut viisi vuotta, se ja 99 vuotinen tyttärensä, ja nyt
heräsivät he tähän outoon ennen tuntemattomaan meluun. Unenpöpperöisenä
tönäytti se tytärtä kylkeen ja käski sen nousta katsomaan, mikä oli
syynä meluun.
Tytär palasi matkaltaan kaidepuilta selittäen, että muuan maalarinsälli
(ajatelkaas mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies sen olisi kuullut)
tuhri läkkilevyjä. Viimeisen sanan lausui se ylenkatseellisesti, sillä
seinäluteet eivät pidä mitään muuta arvossa kuin puuta. "Puuta, puuta
pitää olla!" Joka tapauksessa oli vanhus käynyt uteliaaksi ja hän
päätti tyttärensä seurassa itse lähteä ottamaan selkoa asiasta. He
heittivät lyhyet hyvästit sanomalehtikertojain penkille, he vaelsivat
ulos lehterin lattialle läpi pienien tupakanlehtikasojen ja pääsivät
lopulta seinälle. Sitten alkoivat he vaeltaa yli laattojen eikä vanhus
silloin voinut olla huomaamatta, että kylmällä raudalla kulkeminen
panee jalat palelemaan. Sitä vastoin nuori lude ihastuksella ihmetteli
kaikkia koreita ja ihmeellisiä näkemiänsä asioita. He vaelsivat kuin
tammimetsien läpi, he keksivät peikkoja ja aarniokotkia, käärmeitä ja
lohikäärmeitä, he vaelsivat yli tornien, linnoitusten ja kaupunkien,
lomitse kruunujen ja valtikkojen, tähtien ja aurinkojen. Lopulta he
pääsivät katonrajaan. -- "Pidä lujasti kiinni, sanoi vanhus, sillä nyt
käy matka kohti syvyyksiä. Me lähdemme tuonne tuon ison katon keskellä
olevan taulun luokse, sieltä saamme liinakangasta ja öljyväriä."
Se oli vaarallinen matka. Toisinaan oli siellä joku halkeama kipsissä,
toisinaan oli hämähäkki kutonut eteen seittinsä, toisinaan sortui
jalkojen alla petollinen tomusta muodostunut silta. Heidän elämänsä oli
vaarassa ja he olivat monta kertaa pyörtyä ja syöksyä alas syvyyteen.
Vihdoin tunsivat he öljyvärin hajua, he olivat perillä. "Seuraa", sanoi
vanhus. Ja nyt vaelsi vanha lude eteenpäin läpi pilvien ja hyveiden
kunnes se saapui Svean manttelin luo. Siihen oli taiteilija uhrannut
puoli naulaa karmiinipunaa erinomaisesti tehtyyn poimuun. Sen suojaan
he nyt laskeutuivat lepäämään. Vanhus hieroi silmiään ja tähysteli
alaspäin. -- "Tarkastappas, mikä numero tuolla levyllä on!" sanoi se.
"Kahdeksansataakuusi", sanoi tytär heti. Vanhus muuttui ajattelevan
näköiseksi ja nojasi otsansa kuudetta takakoipeaan vastaan. -- "Kolme
koiranpäätä; kolme riikinkukon sulkaa! Oi, Solon, Solon!"
Nuori lude vuorostaan oli ihmeestä haljeta; eikä se herennyt pyytämästä
selitystä ennenkuin äiti lupasi kertoa sille numero 806:en historian,
mitä tässä seuraa sellaisena kuin sen kiireessä muistiin kirjotti muuan
sanomalehtimieslehterillä istuva rotta.
Seinäluteen kertomus numero 806:sta.
Hänen Majesteettinsa kuningas Maunu Latolukko oli kerran yötä
Tivedenissä Norjan sodan aikana. Hän vääntelihe levottomana
vuoteellaan, sillä häntä vaivasi munuaistauti, minkä taudin hän oli
saanut liiallisesta alicanten nauttimisesta. Aamu oli vielä pimeä eikä
hän tahtonut ottaa valkeata. Hän tunnusteli vesikelloaan. Neljä! --
Vielä kaksi tuntia päivän koittoon. Hän nousi, toimitti rukouksensa,
joi lasin olutta ja alkoi miettiä. Niin lepäsi hän aamun sarastukseen
saakka ja heittelihe levottomana vuoteellaan. Aamun tullessa huomasi
lääkäri huoneeseen astuessaan, että kuninkaan tila oli arveluttava,
niin että hänen täytyi määrätä jotakin virkistävää, esimerkiksi
mestausta tai metsästystä. Koska talonpoikia ei ollut paikalla ja
kuninkaan oma väki oli tarpeen, päätettiin lähteä metsästysretkelle.
Onnellinen sattuma oli vaikuttanut, että jonkun matkaa Tivedenin
pohjoispuolella oli päästy hirvijoukon jäljille, mutta toinen asia
sitävastoin uhkasi tehdä tyhjäksi koko retken: ei ollut koiria. Siinä
onnettomuus. Kuningas, joka hetkeksi oli toipunut alakuloisuudestaan,
raivostui ja meni kerta toisensa jälkeen tainnuksiin ja koko leiri kävi
levottomaksi. Luvattiin suuria palkintoja sille, joka hankkisi koiran.
Koira! kaikui kautta metsän, mutta turhaan.
Leirissä vallitsi painostava hiljaisuus. Pelättiin pahinta eikä kukaan
uskaltanut liikkua. Vihdoin keskipäivän aikaan, juuri kun lääkäri oli
ravistanut päätään, kuului haukuntaa tiheimmästä metsästä. Ensin syvä
haukunta niinkuin kahlekoira haukkuu, joka haukkuu haukkumisen
vuoksi, sitten kuului vilkas ajokoiran haukunta, joka kaikui kuin
metsästystorvi ja merkitsee sitä, että koira on löytänyt jäljet,
senjälkeen lakkaamaton vinkuminen ikäänkuin se kuonoineen jo juoksisi
ihan jäniksen kintereillä.
Kaikuva hurraa vyöryi läpi telttakujan ja joka hetki odotettiin
läähättävän metsästyskoiran esiin juoksevan metsänrinnasta. Mutta minkä
näkivätkään! Kenraalikenttäväen päällikön harjaaja tuli luikkien esiin
kuusenrunkojen takaa vinkuen ja loirien. Ensin naurettiin, mutta siteen
kävi mieliala vakavaksi. Kuningas, joka oli syöksynyt vuoteeltaan, tuli
teltastaan ja näki koko tapahtuman, mutta Maunu harjaaja ei kuluttanut
aikaansa turhiin, vaan aukaisi heti suunsa ja puhui lakki kourassa:
-- Teidän Majesteettinne ja arvoisat herrat. Hyvin tietäen taudin
laadun, mikä vaivaa Teidän Majesteettinne korkeita munuaisia ja tuntien
lääkityksen, jota on ehdotettu, ja sen puutteen seuraukset, olen minä
ottanut itselleni vapauden tarjota halvan palvelukseni.
-- Mitä sinä osaat? kysyi kuningas suuttuneena.
-- Haukkua, Teidän Armonne!
-- Hyvä! Voitko ajaa hirviä?
-- En, minä en hauku jaloja eläimiä, ne potkivat. Mutta minä haukun
jäniksiä, pyitä ja muita pikku eläimiä minkä vain kynnelle kykenen.
-- Hyvä! Tosin en ole koskaan ampunut harjaajan haukkuessa, mutta se on
uutta ja se saattaa huvittaa minua.
-- Puhaltakaa torviin torvenpuhaltajat, ja satuloi ratsu, tallimestari!
Päivällisen aikaan oli kuningas ampunut kolme jänistä ja hän oli hyvin
iloinen. Maunu harjaaja kutsuttiin kuninkaan puheille vastaanottamaan
palkintoa.
-- Tahdotko sinä kultaa vai kunniaa? Valitse, sillä sinä et voi saada
molempia!
-- Tahdon kunniaa, Teidän Majesteettinne.
-- Polvillesi, koira!
Maunu harjaaja lankesi polvilleen, sai pampusta kolme iskua olkapäähän
ja nousi pystyyn aatelismiehenä.
-- Sinulla pitää olla vaakunassasi kolme koiranpäätä muistoksi
erinomaisista ansioistasi, mutta kypärän sijaan saat kolme riikinkukon
sulkaa, sillä sinun turhamaisuutesi oli suurempi kuin ahneutesi. Olet
vapaa, Maunu Hund; mene, lisäänny ja täytä maa!
Nyt oli Maunu aatelismies. Nyt piti hänen ostaa itselleen varustus
kilpineen, miekkoineen ja hänen täytyi ajaa vaunuissa. Mutta hänellä ei
ollut kultaa. Hän koitti äsken hankkimansa luoton avulla perustaa
saapasmustetehtaan, mutta joutui tappiolle kilpailussa. Hän sai kärsiä
kaikki nöyryytyksen asteet ja palasi lopulta entiseen paikkaansa ja
rupesi kenraalikenttäväenpäällikön harjaajaksi. -- Mutta nyt oli hän
naimisissa ja hänellä oli lapsia, pieniä aatelislapsia ja niitä piti
kasvattaa säädyn mukaan, mutta se ei ollut helppoa. Poika yleni
kersantiksi, sai eron mestermannin arvonimellä, meni naimisiin, ja
ylläpiti nimen jatkuvaisuutta.
Seuraavina vuosisatoina ei tämä suku erityisesti kunnostautunut, mutta
se eli hiljaista elämää. Suvun jäsenet saattoivat kohota korkeintaan
lippumieheksi, saaden erotessaan luutnantin arvon. Unohdettiin
omituinen aatelisarvon saaminen ja perhe eleli kuten köyhät aateliset
elelevät. Mutta jokin asia kalvoi alituisesti mieltä. Tässä oli
kunniaa, mutta rahoja puuttui aina; eikä kukaan suvun jäsen uskaltanut
halveksitulle kauppiasalalle, kilven täytyi loistaa puhtaana ja perheen
täytyi elättää itseään valtion palveluksessa. Suku ei voinut rappeutua,
sillä se ei koskaan ollut maineen kukkuloilla, mutta se ei myöskään
voinut kohota -- rahan puutteesta. Kantaisän erinomainen kyky, mikä oli
hankkinut hänelle aatelisarvon, hyppäsi yli kuuden sukupolven kunnes se
sukeltautui esille tunnetun Daniel Hundin hahmossa, miehen, jonka
Juhana kolmas usutti Erik XIV:n kimppuun, ja josta Daniel kirjoitti
kronikkansa ja josta tuli isänmaan ensimäinen kronikan kirjoittaja.
Koska Juhana oli kiitollinen luonteeltaan, sai Danielkin palkkionsa.
Palkkion mukana tuli vihdoin kulta, ja pian nousi Norrmalmintorin
varrelle Hundien palatsi. Nyt elettiin hauskaa elämää, niin hauskaa,
että kun Daniel kuoli, täytyi perillisten luopua koko omaisuudesta.
Vanhat akat sanoivat: mikä vääryydellä on koottu, se helposti katoo,
mutta aviisit sanoivat, että Hund oli profeetta (koska hän oli käynyt
kuninkaan kimppuun) ja he kokosivat rahoja perheelle.
Tässä on syntynyt aukko sukutarinaan, mutta minä tiedän sen, suku
vietti riutuvaa elämää aina Kaarle XI:sta saakka. Silloin puhkesi suku
kukkaansa. Eräs pojista oli varustettu vähemmällä järjellä, mutta sitä
suuremmalla turhamaisuudella, vähemmillä tunteilla, mutta sitä
suuremmalla sydämettömyydellä kuin muut lapset. Hän joutui
konttoripalvelukseen. Ei tiedetä ihan varmaan, mutta kerrotaan, että
hän vähemmän luvallisilla keinoilla olisi hankkinut perheelle (s.t.s.
itselleen) elatuksen, jonka jälkeen hänen äkkiä täytyi matkustaa Uuteen
Ruotsiin.
Amerikan Uusi Ruotsi ei ollut kuten nykyään kunnioitusta herättävä
mallivaltio, jossa eli vain kunniallisia ja kaikissa suhteissa
erinomaisia kansalaisia, joita Euroopa katseli kateudella ja ihailulla.
Uusi Ruotsi oli, kuten koko Amerika, siihen aikaan Europan rikkalaari,
jonne kaikenlaista roskakansaa kokoontui. Koska ystävämme kuitenkin oli
tuhlannut rahansa eräässä satamassa, täytyi hänen tehdä pieniä töitä
laivassa päästäkseen mukaan. Tämän johdosta hän perille päästyään
painatti itselleen käyntikortteja, joissa hän nimitti itseään Kun.
Majesteetin laivaston luutnantiksi. Arvonimi Kun. Majesteetti teki
amerikkalaisiin valtavan vaikutuksen, ja hän olisi virkamiehenä voinut
kohota korkealle, jos hän vain olisi voinut pitää suunsa kiinni, mutta
sitä juuri ei hän voinut tehdä. Oleskeltuaan jonkun vuoden kalliissa
maassa, valtasi hänet harras kotikaipuu, tämä seikka sekä muutamat
poliisimiehet aikaansaivat sen, että hän pian oli puolimatruusina
kotiin palaavalla prikillä.
Palattuaan Tukholmaan tunsi hän itsensä hiukan vieraaksi. Monet hänen
ikäisistään tovereista olivat työllään, kieltäymyksillään ja
rehellisyydellään hankkineet itselleen aseman, olivat kuuluisia
miehiäkin. Tämä herätti hänessä katkeraa tyytymättömyyttä, ei oleviin
oloihin, sillä nehän aina saattoivat hankkia hänelle hyvän
toimeentulon, vaan tyytymättömyyttä erityisiä henkilöitä kohtaan,
joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Tämän tyytymättömyyden ja
päivällisen puutteen ohessa, heräsi hänessä ennen aavistamaton
harrastus kirjallisuuteen, mieluummin sellaiseen, jossa on
lyhyitä riviä ja joita maksetaan jalkamitalla. Ystävämme oli pian
kynsin hampain kiinni Kaarle XI:sta aikuisen, erinomaisesti
kukoistavan sanomalehtikirjallisuuden työssä. Kun hän pian oli
tyhjentänyt aineensa, se tahtoo sanoa: vanhat ystävänsä, kävivät
hänen kirjoituksensa harvinaisemmiksi ja päivälliset yhä
epäsäännöllisemmiksi: julma köyhyys pusersi hänet lujiin kouriinsa ja
pian oli hän lukkojen takana velkavankilassa. Mutta hätä on kekseliäs
ja (koska hän nyt on rutiköyhä, täytyy meidän lakata sanomasta
häntä ystäväksemme) meidän miehemme tunsi kutsumusta tekemään
seitsemännentoista vuosisadan suurimman keksinnön: Matkakirjeet.
Raastuvan vankilasta pääsivät pian ilmoille mitä ihanimmat kertomukset
Tunisista ja Konstantinopolista ja sotanäyttämöltä saivat tunteelliset
sanomalehtilukijat mitä tärisyttävimpiä kuvauksia "ruotsalaiselta
aatelismieheltä", jonka mieskohtainen rohkeus loisti joka riviltä ja
jossa kenraalien (ainakin muutamien) työt ja toimet alistettiin ankaran
tarkastuksen alaisiksi, mutta eritoten huomattiin kirjoituksissa
erityinen harrastus meriasioihin, ja tarkastaessaan ehdotuksia
laivaston uudistukseksi osotti hän ihmeteltävää yksityisasioihin
perehtymistä, hän kykeni tekemään selkoa kaapelien kettinkireijistä ja
runpulteista, osasi nimittää jokaisen nuoranpätkän oikealla nimellään
ja hän tiesi kuinka monta kannua tervaa tarvittiin voideltaessa ison
tangon partuunaa, nämä asialliset tiedot olivat arvaamattomaksi
hyödyksi meripuolustukselle. Pian oli miehemme keksintönsä ansiosta
vapaalla jalalla; vapauden mukana tuli rohkeus ja rohkeuden mukana
röyhkeys.
Useita uutuuksia oli kuitenkin ilmaantunut pääkaupungin
yhteiskuntaelämään; oli perustettu tehdas ja osakeyhtiö, jossa
kuninkaallisilla oli osakkeita. Kaksi sellaista isänmaallista yritystä
ei voinut tulla toimeen ilman, että yleisö, joka oli yrityksen
kustantaja, saisi säännöllisesti tietoja molempien laitoksien asemasta,
hallituksen toivomuksista ja päätöksistä, tulevaisuuden suunnitelmista
ja sen sellaisista. Sellaisten hyvien päämaalien saavuttamiseksi
arveltiin sanomalehti sopivimmaksi keinoksi. Toimittajaksi esitettiin
henkilöä, joka puolueettoman kantansa kautta kaikkiin liikeoloihin
nähden ymmärtäisi, että ranskalainen kartuaanitehdas oli ainoa
oikeutettu ja että italialainen lasiyhtiö oli ainoa tarpeenvaatima
Ruotsissa; sitäpaitsi täytyi sanomalehden päätoimittajalla Ruotsissa
olla luja otsa torjuessaan kaikkia epäoikeutettuja kadehtijoiden
(kilpailijoiden) hyökkäyksiä, mutta samalla täytyi hänen tuntea kaikki
asiat, mitkä herättäisivät mielenkiintoa yleisön keskuudessa, kuten
runokirjat, näytelmäkappaleet, öljyväritaulut y.m. niin, ettei lehti
näyttäisi kauppakiertokirjeeltä.
Miestä ei tarvinnut etsiä lyhdyllä. Meidän ystävämme, sillä niin
rohkenemme taas häntä nimittää sen jälkeen kun hän on lakannut olemasta
köyhä ja aikoo päästä valtaan, meidän ystävämme keksittiin heti ja
vielä tunnuksetta jäänyt perillisyysteoria oli saanut uuden todistuksen
todenperäisyydestään: Agathon Hund, aatelisen sukuhaaran Hund af
Hutlösan jäsen oli nyt loistavilla teoillaan kohottanut isiltä perityn
kunnian ja oli antava uutta loistoa turmeltuneelle nimelle. Parempaa
valintaa eivät isänmaalliset osakkeenomistajat olisikaan voineet
tehdä. Koskaan ei heidän tarvinnut toimittajan puolelta pelätä
itsepäisiä mielipiteitä asioista, sillä kaikki hänen valtiolliset,
yhteiskunnalliset, kirkolliset ja taloudelliset mielipiteensä mahtuivat
yhteen ainoaan ydinkohtaan, mikä antoi koko hänen julkiselle
luonteelleen omituisen leimansa minkä hän muodosti lauseeksi näin:
"ihmisen täytyy juoda viiniä päivälliseksi."
Ohjesääntö, minkä yhtiö oli antanut meidän ystävällemme, oli yhtä lyhyt
eikä vähemmin henkevä, se mahtui kahteen sanaan: "lyö maahan!" ja "tout
beau!" Toimittajan neron ratkaistavaksi jätettiin ketä kulloinkin piti
lyödä, milloin oli kysymyksessä toinen tai toinen eikä saanut sekoittaa
niitä toisiinsa.
Sanomalehti sai ristiäisissä omituisen nimen Farao, mikä muistuttaisi
lehden ankarasti yksinvaltaisista tarkoitusperistä ja sen
kunnioituksesta kaikkea vuosisataistaattua vastaan ja vanhaa kohtaan.
Mutta yksinkertaisempi osa yleisöä, joka ei ymmärtänyt egyptiläisten
Faraoonien oivallista olemassa oloa, arveli pian saatuaan uusia
näkökantoja asiassa, että nimi Farao johtui eräästä tunnetusta
uhkapelistä, jossa enimmäkseen tehtiin vääryyttä pelissä.
Kaikkivaltias kohtalo oli tehnyt julmaa ivaa toimittaessaan
toimituspaikan entiseen Norrmalmintorin varrella sijaitsevaan Hundien
palatsiin, joka jo aikoja sitten oli myyty huutokaupassa ja nyt oli
muodostettu kaikenlaisiksi puodeiksi. Täällä pohjakerroksessa, joissa
muinoin loistavan suvun juhlakemuja vietettiin, istui nyt ystävä
Agathon mahtavana herrana, ja määräsi ihmisten kohtaloita, ja joskus
katsahtaessaan ensi kerrokseen, missä ritarisali oli vuokrattu
kalustotavarahuoneeksi, tunsi hän pistoksen rinnassaan, mutta kun
ihmiset näkivät Hundien santakivisen vaakunan, joka oli saanut jäädä
portinkamanaan, silloin erehtyivät he kuten pesurouvakin luullessaan
sitä Faraon kyltiksi.
Amerikan matka oli kuitenkin jättänyt Agathonin mieleen niin syviä,
tasavaltaisia vaikutelmia, että niillä aloilla, missä hän oli vapaa,
nimittäin näytelmän, runojen ja taulujen, viehättyi hän laiminlyömään
itsevaltiaallisia käsitteitä ja hyväksymään muutamia uusia, mutta
jottei hän vahingoittaisi asiaa, otti hän muutamia otteita vanhasta
länsimaisesta n.k. tasavallasta, nimittäin ylimyksellisestä
Venedigistä, jonka asetuksien joukossa hän oli sattunut ihailemaan
verratonta ja tuttua laitosta, jota sanottiin Jalopeuran kidaksi.
Käännettynä 16-vuosisadan ruotsinkielelle tuli tästä salainen julkinen
ilmoitus, että yleisö saattaa vallan halvasta viidestä hopeataalerista
saada painetuksi toteen näyttämättömiä syytöksiä vihamiehiään vastaan.
Yrityksellä oli loistava taloudellinen menestys ja Agathonista tuli
lähinnä kuningasta enin pelätty suurmies koko pääkaupungissa.