KEIKARI SEKÄ MUITA KERTOMUKSIA
Kirj.
AUGUST STRINDBERG
Suomentanut Larin Kyösti
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXII.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
August Strindberg.
Keikari.
Otteluiden välillä.
Toivorikas nuorukainen.
Vanha ja uusi aika.
Claris Majorum exemplis.
August Strindberg.
_August Strindberg_ syntyi Ruotsissa, Tukholmassa 22 päivä tammikuuta
vuonna 1849, tuli ylioppilaaksi vuonna 1863. 23 vuotiaana julkaisi hän
nuoruutensa voimakkaan näytelmän "Mestari Olavin". Sitä seurasi
lukematon joukko teoksia, kertomuksia, novelleja, runoelmia, avioelämää
käsittelevä "Giftas" (Avioelämää) ja yhteiskuntasatiiri, romaani "Röda
rummet" (Punainen huone), mikä on käänteentekevä 80-luvun realismin
murtautuessa läpi romanttisen, köykäisen kaunokirjallisuuden. --
Hän on kirjoittanut saaristolaisromaania, kuvauksia ylioppilas- ja
taiteilija-oloista, porvarillisesta- ja ylimyselämästä. Säälimättömästi
on hän jättiläisruoskallaan suominut sekä inhimillisen että
yhteiskunnallisen elämän varjopuolia. Hän on kirjoittanut suuren joukon
historiallisia näytelmiä, joissa hän on repinyt alas jalustoiltaan
sellaiset epäjumalat kuin Kaarle XII y.m. Hän on henkinen yltiöpää,
mullistaja ja murtaja, hänen valtavassa luonteessaan kuohuu alati
voimakas myötätunto elämän lapsipuolia kohtaan, lahjomaton ja
leppymätön viha kaikkea väärää ja luonnotonta kohtaan, mutta muutamissa
hienoissa satunäytelmissään osoitakse hän myös hienoksi haaveilijaksi
ja kauneuden kaipaajaksi. Prometheushenki, nykyaikaisen ihmisen
sielunelämän tarkka tuntija ja paljastaja, realisti ja mystikko samalla
kertaa. Totuuden on hän ottanut tunnustähdekseen ja vaikka hän joskus
on iskenyt harhaankin ja vaikka hän lankeemustiloissaan on henkisesti
vaeltanut tämän elämän helvetin ja taivaan kaikissa kerroksissa ja
syvemmin ehkä kuin kukaan muu aikalainen tuntenut nykyaikaisen
pintaelämän tyhjyyden, on hän totuuden etsinnässään aina noussut
ehompana entistään.
Strindberg seisoo nyt miehuutensa koko voimassa ja monet hänen entiset
vastustajansa ovat nyt hänen kannattajiaan, vähitellen aletaan ymmärtää
hänen suurta merkitystään uudistajana ja kasvattajana, totuuden
taistelijana ja ihmiskunnan henkisenä parantajana.
Suomenkielellä on ilmestynyt perin vähän Strindbergin teoksia:
"Hemsöläiset", "Vaiheita", "Vuosisatain kuvia ja vaiheita",
"Avioelämää", "Punainen huone", "Mestari Olavi" ja ehkä joku muu.
Suomentaja,
Keikari.
Tämä henkilö oli onnettomuudekseen ylemmän virkamiehen poika, isän,
joka päälle päätteeksi oli varakas; sitä paitsi oli hänellä hyvä nimi
ja vaikkei se ollutkaan merkitty aateliskalenteriin, niin oli sillä
ärsyttävä kaiku ja se herätti sitä suurempaa harmia, sillä sen
ulkomaalainen tavaamistapa aiheutti aina, nimi lausuttiin väärin; siinä
oli pari kirjainta liikaa.
Sitäpaitsi oli luonto antanut hänelle miellyttävän ulkomuodon,
sentähden osoitti hän kiitollisuuttaan hoitamalla sitä hyvin; hän
käytti mielellänsä uutta pukua joka puolivuosi, ja hän harjautti
vaatteensa joka aamu; eikä hän voinut mennä luennolle ilman kalvosimia;
hän ei pistänyt housuja kenkiin tien ollessa kuraisen, vaan käytti
kalossia. Hän käytti tirkistyslasia, koska hänellä oli huonot silmät,
sillä hän oli mielestänsä liian nuori käyttämään lasisilmiä.
Tämä kadehdittu ja kovin parjattu mies sai kiittää onnettomuuksistaan
kasvatustansa, ja olkoon hänen elämäntarunsa varoitukseksi vanhemmille
ja asianomaisille.
Hän kirjoittautui isänsä toivomuksen mukaan Y:n osakunnan jäseneksi,
vaikka hän olikin suorittanut ylioppilastutkintonsa pääkaupungin
oppikoulussa. Kun hän tuli osakuntaan, huomasi hän ympärillään kuuden
jalan pituisia, leveähartiaisia osakuntalaisia, joita hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt, ja jotka puhuivat hänelle vierasta murretta. He
tarkastelivat hänen vaatteitansa epäluulolla. Ensi alussa ei kukaan
uskaltanut juoda hänen kanssansa sinun maljaa, sillä he pitivät hänen
likinäköisyyttänsä ylpeytenä, kunnes eräs vanhempi jäsen esitti yleisen
sinunmaljan "katuojakakaran" kanssa, sillä niin nimittivät
osakuntalaiset siihen aikaan pääkaupungin asukkaita. Koska ei uhri
tahtonut juoda ylellisesti, kieltäytyi hän juomasta pohjaan jokaista
lasia, ja tämä seikka nosti mieliharmin myrskyn.
Hän koetti lähentyä muutamia ikäisiänsä toveria, mutta näiden aika
kului kunniakkaiden tuttavuusliittojen solmimiseen vanhempien
osakunnanjäsenten kanssa.
Hänen toisen osakunnassa käyntinsä kävi vielä hullummin. Hän ei voinut
ottaa osaa ratsuväkitaisteluun sentähden, että hänen tirkistyslasinsa
oli mennyt rikki hauskassa sotilasleikissä "Kirkon piirityksessä".
Ratsuväkitaistelu tapahtui näin: osakunta jakaantui kahteen joukkoon,
puettuina teatteripukuhuoneen kypäriin, sapelit vyöllä ja haarniskat
rinnalla ratsastettiin poikkipuolin tuolin selässä, sitten nelistettiin
yleisesti läpi salin ja vihdoin tehtiin rynnäkkö hirveiden
torvitoitotuksien kaikuessa. Säretyt tuolit pantiin osakunnan laskuun
nimellä: teatteri.
Seuraavassa osakunnan istunnossa luki muuan runoilija runon nimeltä:
"Keikari" ja se herätti yleistä riemua. Tässä runotekeleessä kuvailtiin
onneton mies kiireestä kantapäähän; hänen housunsa, hänen
kellonperänsä, hänen kalvosimensa, hänen kalossinsa, hänen huonot
silmänsä, hänen puhtaat nenäliinansa, hänen isänsä ja äitinsä.
Siitä hetkestä asti ei keikari enää käynyt osakunnassa vaan kävi
vanhojen koulutoveriensa luona.
Alkoi liikkua kummallisia huhuja. Eräs oli nähnyt hänen syövän
kahvelilla "Gästiksessä", toinen oli kuullut hänen kieltäytyvän
ottamasta neljättä ryyppyä voileipäpöydän ääressä; toinen oli nähnyt
hänen ratsastavan Tukholman tiellä. Hän kävi säännöllisesti luennoilla
ja kollegioissa; hän oli siis pölkkypää, senhän huomasi jo hänen
ulkomuodostansakin. Eräänä aamuna herätti tämän onnettoman miehen eräs
pitkä osakuntalainen, joka kiroten vaati häntä lainaamaan rahoja.
Vastaväitteet eivät auttaneet, sillä osakuntalaisella oli vakuutettu
kirje kädessä, kohteliaisuudesta oli hän sen ottanut postista
antaakseen keikarille; olipa hän sen jo avannutkin ja jakanut
veljellisesti kahteen eri suureen osaan, mutta hän kirosi ja vannoi,
ettei hän ollut lukenut kirjettä.
Kun kirjeen vastaanottaja ilmaisi tyytymättömyytensä kirjeen avaamisen
johdosta, luettiin tämä hänelle viaksi ensimäisessä juniorinvaalissa.
Sen jälkeen hän ei koskaan voinut käydä osakunnan lukusalissa sillä
aina siellä sateli salakavalia soimauksia ja salakähmäisiä
sivuletkauksia.
Seurauksena oli, että nuori mies sekä muutamat hänen
onnettomuustoverinsa vuokrasivat itsellensä erityisen huoneuston, jossa
he saattoivat lukea sanomalehtiä ja myös pelata korttia. Tämä oli hyvin
varomatonta, nyt saivat pikkukaupungin juorut tulta tappuroihinsa.
Kuiskailtiin salaperäisistä, hurjista juomingeista, salaisesta
epäsiveellisestä elämästä, ennen halveksittiin, nyt kerrassaan
inhottiin kaikkia paremmin puettuja ylioppilaita.
Hänen sisarensa aikoi matkustaa kasvatuslaitokseen Lausanneen ja koska
ei hän voinut ottaa mukaansa pientä, kaunista vinttikoiraa, jätti hän
sen veljensä huostaan.
Mikään matkustava kuninkaallinen henkilö ei koskaan herättänyt
Upsalassa sellaista huomiota kuin tämä pieni koiraraukka. Seistiin
jonossa katukäytävillä ja nauraa räkätettiin, isot koirat ärsytettiin
pienen raukan kimppuun, saattoipa tapahtua, että hän itsekin sivumennen
sai iskun kepistä. Kun oli kahdenkymmenen asteen pakkanen, alkoi koira
vilusta väristä, silloin sai se villapeitteen. Tämä tarpeeton uutuus
oli kuulumaton, ja närkästys oli yleinen: kuului yksi ainoa huuto:
"katsokaas koiraa, jolla on hevosloimi", luultiin nimittäin, että
ainoastaan hevosilla on loimi.
Koira täytyi lähettää taas kotiin saatuaan ensin eräässä ravintolassa
konjakkiin kastettuja sokerinpalasia, joista se sairastui.
Hän oli eräältä rakkaalta sukulaiselta uskaltanut saada lahjaksi hyvin
kauniin, palmulehden suonesta valmistetun kepin; koska hän oli
kiintynyt tähän seuraan, oli hän teettänyt nuppiin hopeaisen levyn.
Tämä tarpeeton ylellisyys oli maksanut hänelle riksin, tai neljä totia
kuten hänen osakuntalaisensa laskivat; mutta koska kultaseppä
turhamielisyydestä tai varomattomuudesta oli leimannut levyn, aikaansai
tämä viaton kapine monta kärsimystä. Eräs Y:n osakuntalainen sattui
eräänä iltana etsiessään merenruokokeppiään pääsemään salaisuuden
perille, se levisi kulovalkeana.
"Oletteko nähneet keppiä?"
Kahdeksaan päivään ei puhuttu muusta kuin kepistä. Sitä potkittiin ja
piinattiin ja se heitettiin ravintolan eteiseen, levy sai kuhmuja,
vernissa hankautui, mutta keppi kesti, sillä se oli hyvä keppi, ja se
oli sen onnettomuus.
Eräänä päivänä se katosi, omistaja etsi sitä turhaan kalossilaatikon
takaa, jonne hän sen tavallisesti asetti: se oli kadonnut. Omistaja
pani ilmotuksen kulmaan ja lupasi suhteellisesti ison palkkion
löytäjälle. Nyt seisoi ihmisjoukkoja kulmassa; naurettiin ja luikattiin
ja kirjoitettiin muistutuksia ilmoitukseen.
Eräänä aamuna oli kepin omistaja kävelyllä pitkin jokivartta. Hän
huomasi, että niittymaa tien varrella oli pengottu: turpeita oli
tallattu kuten karjan laitumella kulkiessa, mutta siinä ei kulkenut
karjaa, sillä kosteassa maassa näkyi korkoraudan selvät jäljet.
Ruohikossa kimmelsi jotain; siinä oli onneton hopealevy ja sen vieressä
oli keppi revittynä, tallattuna, jousen kaareksi taivutettuna, mutta ei
taitettuna; ja sentähden oli maa niin pengottu. Mikään varas ei ollut
vienyt keppiä, sitä todisti se, että hyvin haluttu hopea oli saanut
jäädä paikoilleen. Kuka sen sitte oli tehnyt?
Neljä pitkää vuotta vietti tämä nuori mies, jolle luonto ja kohtalo
niin runsaasti olivat tuhlanneet lahjojansa, henkipattona vaivaloista
elämäänsä pienessä kaupungissa. Hän ei ollut koskaan ylioppilas, vaikka
hän kuului ylioppilaskuntaan: hän ei koskaan uskaltanut mennä
lauluharjoituksiin, ei koskaan osakunnan kokouksiin, ei koskaan
virkaanvihkiäisiin eikä vieraisiin, ei koskaan tanssiaisiin eikä
huvitilaisuuksiin, sillä häntä häväistiin aina; osakuntalaisten
keskuudessa oli hän tyhmä, ylpeä, pintapuolinen, irstaileva -- sanalla
sanoen Keikari! Ja todellisuudessa ei hänellä ollut yhtäkään
ominaisuutta kaikista näistä.
Neljän ikävän vuoden kuluttua suoritti hän loistavan
juriskandidaattitutkinnon.
Tiedättekö, mitä silloin sanottiin?
-- Sanottiin: ä-äh!
Otteluiden välillä.
Hän oli kyttyräselkäinen, miesraukka, mutta hän oli iloinen ja
tyytyväinen, sillä hän oli lauhkea luonteeltaan ja hän oli kärsien
päässyt siihen asteeseen, josta hymy alkaa. Mutta hän oli myöskin
ylpeä, Sillä hän oli suorittanut medikofiilitutkinnon.
Hänellä oli pieni, näppärä käsi, ja tarkka silmä niin, että ei kukaan
varoittanut häntä jatkamasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hänellä ei
ollut velkoja, mutta nyt täytyi hänen niitä tehdä, sillä hänen 200
riksin suuruinen stipendinsä riitti vain kirjoihin. Tämä oli sitä
kunnollista köyhyyttä, joka elää kieltäymyksillä.
Hänen ylioppilasaikansa -- hän oli nyt kandidaatti -- ei ollut lainkaan
hauska. Sata riksiä oli riittänyt lukukaudeksi, maitoa ja leipää
aamuisin, samaa iltaisin, päivällisensä söi hän yhdessä erään toverin
kanssa kuudesta riksistä kuukaudessa. Ullakkohuone viidestätoista
riksistä sekä sylillinen puita, jonka hän itse osti torilta
seitsemällä.
Mutta toisinaan oli toimeentulo ollut hyvin vaikea, kun lisämenot kuten
vaatteisiin, olivat tehneet loven kukkaroon, ja hän oli tarvinnut kuusi
lukukautta suorittaakseen medikofiilin.
Viimeinen lukukausi oli ollut hyvin tukala ja juuri tenttien aikana.
Hän muutti syksyllä vanhaan puuröttelöön. Rautasillan luona, ullakolle
tietysti; huone oli sisäänpainunut kuin laatikko päätypuolelta ja katto
oli räystäineen saanut ruumisarkunkannen muodon. Kauvas huoneeseen
ulettui talon yhteinen savupiippu, huoneessa oli telttasänky
matrassineen, peite ja tyyny, mutta ei lakanoita; kyökkipöytä ikkunan
luona, punaiseksi maalattu piironki ja pari tuolia, siinä koko kalusto.
Hän luki puolipulloon pistetyn talikynttilän valossa.
Tuli syyskuu ja sen mukana kylmät ilmat; hänellä ei ollut ollenkaan
puita eikä voinut sellaisia hankkia. Silloin huomasi hän, että hänen
savupiippunsa, jota hän ei voinut hyväksyä sen ruman muodon takia,
levitti suloista lämpöä huoneeseen. Hän asettui istumaan nojaten
selkänsä siihen ja lueskeli. Tämä kesti kolme päivää, mutta neljäntenä
päivänä oli savupiippu lohduttoman kylmä. Hän etsi syytä tähän ja
huomasi, että se palveli vain leivintupaa, jota käytettiin vain joka
neljästoista päivä. Tämä oli ankara isku. Hätä alkoi näyttää
hampaitaan, hän teki samoin ja mursi suurella vaivalla komerossa olevan
vaatenaulapuun; sitä seurasi laudoitus. Sillä välin juoksenteli hän
hämärissä lainaamassa pesällisen puita joltakin köyhältä toverilta --
hänellä ei ollut rikkaita tovereita.
Käytyään useat kerrat samassa paikassa, häpesi hän ja oli pakoitettu
käyttämään keinoa, jota hän ennen oli pelännyt, hän piti sitä melkein
rikoksena.
Oli alkanut sataa lunta, mutta lumi suli ja imeytyi läpi kattotiilien,
läpi rimojen ja kattopaperin niin, että vettä tippui hänen sänkyynsä,
joka toimi sohvana päivällä ja illaksi muutettiin sängyksi aivan
yksinkertaisesti peitettä kohottamalla; ja nyt kun ilma oli käynyt
kylmäksi, oli sänky hänen ainoa pelastuksensa päivälläkin; hän oli
häädetty asunnostaan, uhattu olemassa-olonsa ensi ehdoissa. Silloin
teki hän päätöksen mennä "Fernaniin".
Tämä oli katkera hetki, kysymyksessä oli hänen kellonsa, joka oli
muisto; mutta kysymyksessä oli myöskin hänen tulevaisuutensa. Hän veti
korvilleen takinkauluksensa, ettei häntä tunnettaisi ja suuntasi
askeleensa läpi lumikinoksien pimeälle Kuninkaanojankadulle.
Pamppailevalla sydämellä kulki hän kauan kadulla. Hän näki monta kelloa
riippumassa ikkunassa -- niin monta muistoa; hän teki mielestään jotain
pahaa, mutta sitte mietti hän tutkintoaan ja meni sisään. Kirjava näky
hämmensi häntä hiukan. Sillä oli vaatteita, messinkisiä soittokoneita,
fortepianoja, jalkineita, kirjoja, tupakkipiippuja, sateenvarjoja,
kaikenlaista, jota ilman ihminen voi tulla toimeen, paitsi ilman ruokaa
ja lämpöä.
Hänet vastaanotti ystävällisesti kevytpukeinen rouva, ja hän ilmoitti
änköttäen asiansa: hän tahtoi kysyä, voiko saada mitään tästä kellosta;
hän oli joutunut tilapäiseen pulaan, mutta hän lunastaisi sen pian, se
oli muisto.
"Vai muisto", sanoi rouva ylenkatseellisesti hymyillen.
Poikaraukka ei tietänyt, että tämä oli sellainen lainanpyynnön
tavallinen sanamuodostus.
Hän sai kympin.
"Nimenne?"
Mikä hetki! Hän kielsi nimensä yhtäpitäväisyyden. Hän tahtoi hyökätä
ulos, mutta ovessa kohtaa hän kolme meluavaa toveria, jotka näkyivät
tuntevan tiensä, ne eivät varmaankaan olleet siellä samoista syistä
kuin hän.
"Katsos pikku Antonia! Odotas, tänä iltana ollaan yhdessä ja pidetään
lystiä. Kohta tässä on rahoja että ratisee!"
Hän häpesi, mutta hän jäi odottamaan, hän seurasi heitä ravintoloihin,
hän hurjasteli, juopui ja vietiin kotiin. Mutta hän näki niin kaunista
unta ja heräsi hämmästyneenä, hän makasi omassa sängyssään ja hänellä
oli lakanat -- ihan puhtaat lakanat ensi kerran kuuteen viikkoon. Kuka
oli toimittanut ne hänelle.
Sitte valtasi hänet tuska! Hän oli ollut juopottelemassa ravintoloissa
ja oli hurjastellut eilen; hän oli tuhlannut kymppinsä; hän oli syönyt
hummeria; hän oli juonut curacaota. Hän oli ollut panttilainaajattaren
luona ja oli joutunut ryövärien käsiin.
Hän loi katseen päänalaista kohden; siinä oli tuolilla tulitikut,
kynttilä -- pullo, vesipullo, portinavain; avattu käärö "Hoppet"
kartuusia ja hänen kymppinsä; kaikki tuolille järjestetty
huolellisesti.
Mutta oli hänellä pahempiakin kolttosia, silloin kun ruoka loppui eikä
hän kehdannut mennä lainaamaan. Hän näki silloin nälkää, mutta hän
luki, luki lakkaamatta eikä koskaan -- laimiinlyönyt luentoa tai
kollegiota.
Kerran tavattiin hän pyörtyneenä sängyllään maaten Fysiikkansa
vieressä, jonka hänen piti tenttiä seuraavana päivänä. Hän ei ollut
syönyt 48 tuntiin.
Kuitenkin oli hän suorittanut medikofiilitutkinnon ja haki
Linnaväensairaalan alilääkärin paikkaa, siellä saisi hän vapaan asunnon
sekä 60 riksiä palkkaa lukukaudelta. Hänen hakemuksensa hyväksyttiin,
ja hän teki ensimäisen sairastarkastuskäyntinsä, mutta putosi
lattialle, kun hän näki nivelnyrjähdystä asetettavan sijoilleen.
Kenttälääkäri astui samassa huoneeseen ja hämmästyi suuresti nähdessään
pienen ihmisen makaavan lattialla kalpeana ja kylmää hikeä hikoillen:
hän nosti poikaraukan lattialta ja kysyi säälivästi: pikku poikani,
kuka sini olet?
"Minä olen Linnaväen alilääkäri sekä kenttälääkärikunnan jäsen."
Pienelle raajarikkoiselle ei tahdottu selittää, että erehdyksestä oli
tehty rikos ohjesääntöä vastaan ja hän sai jäädä lukukauden loppuun.
Kukaan ei tiennyt, että hän oli kyttyräselkäinen!
Sitte tuli hän taas Upsalaan ja kävi sairashuoneella; mutta hänen kävi
yhä vaikeammaksi toimiskella. Mutta hän hoiti sentään tointansa. Hän
oli aikaisin aamulla liikkeellä ja toimitti tehtävänsä niin, että hän
oli työssä kello 9.
Kevät oli tullut, ja toverit olivat eronneet eri tahoille. Toiset
olivat lähteneet varusväen harjoituksiin, toiset toimiinsa
maaseuduille, toiset taas kylpylaitoksiin. Hän oli yksin kaupungissa ja
hän näki edessään kauhean suven Upsalassa, missä suvet voivat olla
sietämättömiä.
Oli toukokuun iltapäivä; hän oli istunut Karolinan puistossa lukien ja
kulki nyt Linnanmäelle saadakseen hiukan näköalaa. Maisema ei ollut
juuri kaunis, mutta se ei myöskään herättänyt mitään halua päästä
maalle vaan synnytti pikemmin ajatuksia merestä; ja hän oli syntynyt
meren rannalla ja häntä alkoi vaivata koti-ikävä nähdessään laivan
tonkivan tietään surkeiden kesantopeltojen välistä. Ja hän näki koko
kesän kauhut vastassaan ja hän toivoi, että olisi taas syksy.
"Kas se oli onni, että tapasin sinun; mene heti inspehtoorin puheille
ja nosta matkarahat; minä onnittelen! Mutta kiiruhda, ennenkuin potilas
kuolee!"
Päätös: pieni mies matkusti seuraavana iltana Bohuslääniin astuakseen
kotilääkärin toimeen erään tavattoman rikkaan kauppiaan luona, joka oli
tullut heikkomieliseksi hyvinvoinnista. Vaivoistaan sai hän 200 riksiä
kuukaudessa sekä elannon, elannon linnassa meren rannalla! Hän hengitti
taas!
Vanha rakennus oli kohonnut Itäindialaisen komppanian loistokaudella
1740-luvulla, jolloin nykyisen omistajan esi-isät olivat koonneet
suunnattoman omaisuuden. Puisto oli laitettu täydellisesti kiinalaiseen
makuun erään Cantonin ympäristöjen esikuvan mukaan.
Siellä oli akasioita ja sykomooreja, luolia ja lampia kultakaloineen ja
joutsenineen, pieniä bambupuusta tehtyjä huvimajoja ja suihkukaivoja;
voliereja fasaneineen ja riikinkukkoineen. Pellot olivat suletut,
heinää ei oltu kaadettu miesmuistiin. Kokonaiset kasvitarhamaat oli
istutettu täyteen kukkia; siellä oli hedelmäpuutarha mitä ihanimpine
puineen ja kyökkipuutarha, meluunipenkereitä ja hyötymansikkamaita,
persikkapaljeita ja viinitarhoja. Kaikkialla kohtasi silmää suuren
suuret aitoporsliiniset Mingdynastiasta hankitut maljakot; ja huoneissa
hohti mitä kalliimpia Cracqueleita japanilaisten emaljitöiden vieressä.
Taloa ympäröivät verandat hienoimmasta bambupuusta tai nankinista
tehtyine ulkokaihtimineen, riippumattoja oli asetettu sinne tänne
puiden väliin, ja silkkisiä ja damastisia auringonvarjoja oli
kaikkialla käytettävänä. Joutsenlammikoissa ja kanaaleissa oli veneitä,
mutta etäämmällä alhaalla meren rannalla oli kutteri ja siinä kaksi
venemiestä jotka olivat valmiita käskystä nostamaan purjeita. Tallissa
oli täysverisiä hevosia ja jahtivaunuja. Sanalla sanoen, siellä oli
ainekset paratiisiin mutta luomakunnan kruunu puuttui. Taloutta hoiti
nimittäin mielipuoli, joka oli talousrouvan, hovimestarin, ja
kamaripalvelijan vallassa; mutta mitä välitti pikku tohtori ihmisistä,
ensi kerran sai hän nyt häiritsemättä nauttia vapaudestaan, luonnosta
ja tämän maan ajallisesta hyvästä.
Hän huumaantui kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, mutta ei unohtanut
vapauttaa vankia painostavasta hirmuvallasta, sentähden osoittikin tämä
hänelle kiitollisuuttaan.
Tohtori ja potilas istuivat yksin päivällispöydän ääressä ja kummankin
tuolin takana seisoi pikentti; hän itse söi kuutta erilajista ruokaa,
mitä mainioimpia ruokasimpukoita, tuoreimpia hummeria ja hän joi mitä
suloisimpia viinejä sillä aikaa kuin rikas mies istui vieressä syöden
keitettyjä kanoja ja mannaryynivelliä. Päivällisen jälkeen lepäsivät he
manillalangoista punotuissa riippumatoissa, ja sairas katseli
kateudella, kuinka köyhä kandidaatti poltteli neljänkymmenen riksin
sikaareja, ja joi suoraan ulkomailta tuotua marasquinoa. Hän purjehti
merelle ja antoi kaikkien surujen mennä tuulen teitä, hän souteli
kanaaleilla ja ampui kaniineja revolverilla, hän istui huvimajassa
onkien kultakarppia; mutta tämä ei ollut hyvin tehty, sillä talousrouva
hankki tavallisesti niillä itselleen pienet tulot syksyisin, ja
sentähden syntyi mielipiteiden vaihto, salainen kirjeenvaihto potilaan
holhoojalle, tämä taas aiheutti määräyksen, jonka kautta tohtori sai
yksinomaisen päätösvallan yli koko talon kaikkien elävien niin ihmisten
kuin eläimien.
Tuli elokuu, ja hän kävi katsomassa puutarhojaan; hän mieltyi
hyötymansikkoihin ja lähetti pojat vigarropuihin; hän tutki persikoita
ja viinirypäleitä ja huomasi, että ne tarvitsivat vielä kuukauden
kypsyäkseen; hän antoi korjata kokonaisen sadon leukoijoja, petunioita
ja skabasioita asettaaksensa ne mandariinimaljakkoihin; hän nautti
hetkestä niinkuin lapsi, hän ei tiennyt saisiko hän koskaan uudestaan
nauttia tällaisista päivistä. Kävellessään puutarhassa saa hän
pensaiden välistä vilahdukselta nähdä valkean kesäpuvun ja pienen
olkihatun sininauhoineen. Hän pelästyi niin, että sydän alkoi sykkiä,
ja hän meni huoneeseensa ja hän luuli, ettei hän uskaltaisi mennä enään
kävelemään sinä päivänä! hän päätti myöhemmin iltapäivällä ajaa
partansa, sen jälkeen sitoi hän valkean kaulaliinan kaulaansa. Hän tuli
silloin luodakseen katseen kuvastimeen ja huomasi silloin, että hän oli
hyvin ruma. Hän meni alas saliin ja kulki jonkun askeleen yli lattian;
siellä sattui olemaan iso pystykuvastin, siitä näki hän kuvansa
kiireestä kantapäähän; hän huomasi, että hartiat olivat liian
korkealla!
Sitte nousi hän linnantorniin lanterniiniin saakka ja katseli maisemaa;
hän näki allaan puutarhan ja puiston ja etäämmällä näkyi meri; hän
saattoi nähdä kaiken alhaalla liikkuvan elämän ja hän huomasi vaalean
hameen liikkuvan puutarhassa.
Hän meni talliin ihmetellen, voisiko hän istua hevosen selässä. Sitte
sytytti hän ison sikaarin ja kulki puutarhan aitauksen ulkopuolelle.
Illan tullen meni hän meripaviljonkiin ja hänellä oli mielestään ikävä
niin, että hän meni heti kotiin ja päätti viettää osan aamupäivästä
puutarhassa.
Hän nousi ajoissa seuraavana aamuna ja ajoi partansa! Hän aukaisi
ikkunan ja hengitti maakuntaruusujen tuoksua ja kuunteli erinomaisen
tarkkaavasti uunilintujen säkeitä; hän sitoi kauvan kaulaliinaansa,
kiilloitti kynsiään, otti hattunsa, keppinsä ja meni, mutta kohtaa
ovessa pikentin, joka rientää henki kurkussa: potilas oli pahasti
sairastunut.
Kahtena päivänä istui hän sairaan luona ja kolmantena sai hän matkustaa
kaupunkiin ilmoittamaan kuolintapauksesta sekä samalla pyytää päästä
vapaaksi toimestaan.
Juuri nyt kun viinirypäleet olivat kypsymäisillään ja daaliat olivat
puhkeamaisillaan, täytyi hänen jättää paratiisi ja palata Upsalaan
näkemättä puutarhurin tytärtä, sillä hänet kai hän oli nähnyt
puutarhassa.
Hän pani tavaransa matkalaukkuun ja palasi Upsalaan. -- -- --
Toivorikas nuorukainen.
Osakunnan salissa oli hyvin vilkasta; klubimestari oli ottanut esille
lipun teatterin vaatekammiosta, hänen piti ripustaa siihen suruharso;
kirjastohuoneessa harjoittelivat laulajat: "Ma kuljen kohti kuolemaa",
mustiin puetut osakuntalaiset istuivat ylt'ympäri pitkin seiniä
sanomalehtiä lueskellen tai poltellen sikaaria; vahtimestari kantoi
huoneeseen ison kypressiseppeleen pitkine, valkoisine silkkinauhoineen,
niihin oli kultakapitääleillä painettu: _Tovereilta_. Olihan vaihdettu
mielipiteitä, että siinä olisi pitänyt olla: _Y:n Osakunnalta_, mutta
edellinen ehdotus oli hyväksytty.
Nyt alkoi Tuomiokirkon ylioppilaskello soida; tahtipuikolla
napautettiin kirjastohuoneessa vasten nuottitelineitä, se kehoitti
ensi bassoja kestävyyteen venykkeessä, kuraattori veti sormiin
valkoiset hansikkaansa, lipunkantaja kiinnitti vyön varrelleen,
sanomalehtienlukijat lähtivät liikkeelle ja pukeutuivat
päällysvaatteisiin. Laulu lakkasi, ja osakunta kulki alas
Puutarhakadulle hautaamaan osakunnan parainta päätä ja parainta
toveria!
Oli kylmä tammikuun iltapäivä, jolloin aurinko pysyttelihe vielä jonkun
minuutin taivaanrannalla.
Suruhuoneessa oli suuri murhe, sillä ainoa poika oli kuollut -- isältä,
äidiltä ja kahdelta pieneltä sisarelta. Kyyneleet olivat lopussa, ja
huoneessa vallitsi painostava rauha.
Saatto nousi kirkkomaalle; oli kolmenkymmenen asteen pakkanen, puut
olivat huurteisia, ja aurinko loisti vielä latvojen huipuilla, mutta
alhaalla maassa oli jo hämärä, ja tuuheat puut loivat sinisiä varjoja
yli hautojen; punatulkut hätistivät toisiansa ja pudistivat puista
pieniä lumiryöppyjä, koko kirkkomaa oli yhtenä valkeana vaatteena, vain
siellä täällä näkyi epätasaisuuksia, sillä oli satanut paksulta lunta.
Saatto pysähtyi; laulu sujui moitteettomasti, niin myös saarna. Sitte
piti nuori pappi puheen.
"Tällä nuorukaisella olisi inhimilliseltä kannalta katsoen ollut kaunis
tulevaisuus; hän oli jaloa sukua, hänen vanhempansa olivat erittäin
hyvissä varoissa ja korkeassa yhteiskunta-asemassa, hänellä oli hurskas
äiti, joka koko kaupungissa oli tunnettu hyväntekeväisyydestään
(erityisesti suojelevasta armeliaisuuslaitoksesta, jota sanotaan
Magdaleenakodiksi), hän oli jaloluontoinen, toverit pitivät hänestä,
opettajat kunnioittivat häntä sekä hänen etevien tietojensa että hänen
ahkeruutensa tähden, mitkä ominaisuudet olivat vieneet hänet pitkälle
tieteen kunniakkaalla tiellä. Mutta nyt oli myöskin Jumala mieltynyt
tähän nuorukaiseen, ja siksi löi hän hänet ja otti hänet pois, sillä
Jumala lyö rakkaimpiaan kuten tunnettua on; ja Jumala rakasti suuresti
äitiä ja isää myöskin, siksi oli hän lyönyt myöskin heitä, ja puhuja
toivoi, että se olisi koskenut heihin oikein kovasti niin, että he
tekisivät tiliä itsellensä ja huomaisivat, kuinka suuria syntisiä he
olivat, kuinka heitä juuri heidän syntiensä takia näin lyötiin. Eivätkö
he ehkä olleet syntisiä? Olivat kuin olivatkin! Kaikki olemme me
syntisiä, sanotaan sanassa, emmekä me ansaitse muuta kuin kuoleman ja
kadotuksen!"
Silloin purskahti äiti rajuun itkuun. Tästä innostuneena jatkoi 27
vuotias puhuja ja alkoi selvitellä mietelmiään "toivorikkaan
nuorukaisen tulevaisuudesta toisella puolen hautaa!" Aine oli tosin
arkatuntoinen, mutta totuuden piti päästä valoon... "Mamma" kuului
läpitunkeva lapsen ääni, se oli niin epätoivoinen ja täynnä itkua, että
puhuja vaikeni.
Äiti oli pyörtynyt isän syliin.
Silloin kulki sähkönisku läpi nuorten joukon; kuului siltä ikäänkuin
olisi muutettu jalkaa, lippu liikahti, sattui puun oksaan ja liuta
lumihiutaleita putosi nuoren papin paljaalle päälaelle.
Hänen jääharmaat silmänsä säkenöivät, sillä hän oli kyllin
epäsivistynyt epäilläkseen lumisateella olleen jotain tarkoitusta ja
hänen kuluneiden kasvojenpiirteittensä yli levisi täplikäs puna. Hän
jatkoi, ja henki höyrysi hänen suustaan kuin valkea sauhu ja hänen
partansa oli huurteesta harmaa.
Hän teki nyt hyppäyksen puheessaan ja hänen piti nyt aukiluodusta
haudasta korjata nuorisolle muutamia opetuksia. Tämä nuorukainen oli
varustettu terävällä järjellä ja hän oli omistanut elämänsä sille
maailman viisaudelle, jota sanotaan luonnontieteiksi! Vaara oli
lähellä...
Puhuja oli ainoa, jolla oli tilaisuus pitää itseään lämpöisenä, nyt
vasta huomasi hän, että pakkanen oli yltynyt, että pienet lapset
itkivät kylmästä, kun äiti taas oli päässyt tajuunsa.
Hän tyytyi sentähden varoittamaan nuoria maallisesta viisaudesta, mikä
johdattaa pahennukseen, ja kehoitti noudattamaan ilmoitettua sanaa,
joka johdattaa Kristukseen.
Aurinko oli mennyt mailleen, ja tähdet puhkesivat taivaalle.
Kuoleman rauha lepäsi yli koko luonnon, saatto kulki eteenpäin
kiemurrellen läpi korkeiden kinoksien, ja lumi narisi niin vihlovasti
jalkojen alla. Mutta saaton edellä heilui lippu, ja katso, se ei
kantanut enää surua, sillä musta suruharso oli muuttunut säkenöivän
valkoiseksi; rauhan enkeli oli hengittänyt siihen, kuoleman enkeli oli
leyhyttänyt siivellään.
* * * * *
Sittenkuin edesmenneen toverit vainajan kodin ulkopuolella muutamilla
kauniilla lauluilla olivat ilmaisseet ajatuksensa vainajan
tulevaisuudesta, kokoontuivat muutamat nuoren, kuolleen lääkärin
lähimmät ystävät amanuenssin luo tämän huoneeseen, joka sijaitsi
patologisen ruumiinleikkaussalin vieressä.
Erinomaista Tricoche'eta juoden ja poltellen väkeviä Havannan sikaareja
keskusteltiin kuluneesta iltapäivästä.
"Ajatelkaapas, että hän olisi voinut olla valekuollut ja olisi kuullut
mitä sanottiin", muistutti nuori medikofiilari tunteellisesti.
"Mahdotonta; me olemme liittäneet kunnon pojan aivot kokoelmiimme;
tahdotteko nähdä ne?"
"Emme, Jumalan tähden", vastattiin yhdestä suusta.
"Verratonta ainetta; ne painoivat 1,600 grammaa. -- Tiedättehän, että
Cuvierin painoivat 1,700 -- harmaata substanssia oli kieltämättömästi
enimmin -- eivät ne olleet mitään kananaivoja, kuten teillä on kunnia
tietää."
"Sanoitko, että Meningitis teki lopun tästä kauniista tarinasta?"
"Vieläpä yhtä mittainen sellainen; koko membraani oli tärveltynyt
piamater'iin saakka."
"Älä puhu, lopeta jo."
"Oletko sinä herkkätuntoinen, senkin vikurivarsa!"
Kun he menivät syömään illallista ja kulkivat läpi ison salin, pysähtyi
amanuenssi osoittaen tyhjää pöytää, joka oli vasta leikkauksenalaisen
keski-ikäisen miehen ruumiin oikealla puolella.
Tyhjällä pöydällä oli vielä veitsi korko-ommellun, kruunatuilla
nimikirjaimilla varustetun lakanan vieressä.
"Siinä makasi vanha Tönnes viimeksi ennenkuin mustat miehet veivät
hänet", sanoi hän.
He söivät kauan illallista ja joivat paljon; sitte seurasi joukko
amanuenssia kotomatkalle. Kun he tulivat jonkun matkaa Puutarhakatua
pitkin, lakkasi lumi äkkiä narisemasta, maa oli musta ja pehmeä ja he
tunsivat sieramissaan kuusenhavun tuoksua. He olivat surutalon
ulkopuolella; hänen huoneestansa loisti valkea.
"Nyt istuu siellä äiti ja itkee", muistutti joku.
"Kukas muu?"
"Hm!"
Pathologicum'in amanuenssi vaikeni, kun he saapuivat hänen portillensa,
ei hän päästänyt seuraa ennenkuin oli saanut erään heistä jäämään yöksi
luokseen, sillä hän asui sillä kertaa aivan yksin koko talossa. Onneksi
ei kukaan kysynyt, oliko hän pimeänarka, sillä hän oli hyvin
rajuluontoinen, kun hän oli hiukan nauttinut.
Vanha ja uusi aika.
Kevätauringon paistaessa täydeltä terältään oli hän noussut
vuoteeltaan, pukeutunut sekä mennyt linnaan miekkailuharjoituksiin ja
niissä oli hän erehdyksestä saanut kvartti-iskun oikeaan polveensa,
niin että pyörtyi. Kun hän heräsi tajuntaan, lepäsi hän uudelleen
riisuttuna vuoteessaan, mutta ei tuntenut huonetta. Vieras, lämpöisen
veden haju muistutti kylpyhuonetta, mutta väkevä karpoolihapon haju
leikkuuhuonetta. Tämä viimeinen huomio kauhistutti häntä, mutta kun hän
oloihin perehtyäkseen kääntyi, tunsi hän polvessaan niin ankaraa
tuskaa, että hän jäi makaamaan entiseen asentoonsa. Hän huomasi
painetun ilmoituksen: järjestyssääntöjä: § 1. "Potilaat pitäkööt huolta
jumalanpelvosta ja siveydestä." Hän oli siis sairashuoneessa elävitten
joukossa, ja siitä tuli hän vielä enemmän vakuutetuksi lukiessaan: § 2.
Potilaat saavat aamiaiseksi: 10 orttia leipää, munan, 6 orttia voita
j.n.e.
Nyt kuuli hän viereltään hirveää ratinaa, sitten päristystä ja
räiskähdystä ja potkimista ja sitten kuului ruostunut, jymisevä ääni:
"Milläs luokalla sinä, poikaseni, olet?"
Hän käänsi päätään ja huomasi, että huoneessa oli vielä yksi sänky ja
tässä sängyssä makasi iso käärö viltteihin kietoutuneena; sillä
kohdalla, missä pään kaikesta päättäen piti olla näkyi tavaton joukko
siteitä ja siinä oli kolme pientä aukkoa. Sitten hän suuttui siksi,
että häntä pidettiin koululaisena, ja hän vastasi:
"En tiedä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Minun nimeni on
Lundborg, förmlantilainen".
"Se on yhdentekevää, minä sinuttelen kuitenkin, minä olen
västmanlantilainen vuoden 1852 satoa ja minua sanotaan tavallisesti
'siaksi'; niin sinäkin saat sanoa: me kilautamme kun hoitajatar tuo
maidon. Kuinka vanha sinä, poikaseni, olet?"
"Viidentoista ja puolen vuoden vanha", sanoi tulokas.
"Kyllä se riittää, sano porsas kun sai potaattia lanttujen lisäksi.
Minä olen kolmenkymmenen viiden vuoden vanha ja minua vaivaa luuvalo;
sen saa niin helposti täällä vanhassa Upsalassa, jos täällä opiskelee
liian kauan. Vai niin, vai olet sinä vain viidentoista vuoden vanha."
"Viidentoista ja puolen...!"
"Sitten sinä et tiedä paljon maailmasta. Mitenkä sinä viihdyt
sairashuoneessa?"
"Kuinkako viihdyn? Täällä on kauhea olla, kun aurinko paistaa niin
kauniisti ja puut alkavat viheriöidä."
"Kuinka nuori sinä olet! Ei ole kaunista puiden viheriöidessä; se on
niin kiusallinen väri, entäs tuo sini sitten taivaalla -- sehän on niin
elemenskatun jokapäiväistä; tuon kaiken olen minä nähnyt jo niin monena
Herran vuonna ja aina se on samallaista! Minä kömmin sentähden tänne
lepäämään niinpian kun suvi on tulossa, sillä minä en kärsi hellettä."
"Ja sinä viihdyt täällä!"
"Mainiosti! Katsos kun mies vanhenee kuten minä, niin panee hän
suuremman arvon sille, että häntä hoidetaan ja vaalitaan. Ainoa seikka,
mikä minua häiritsee, on kiertokulku, kun lääkäri tulee poikinensa
tarkastukselle, ja ne ovat puhuvinaan mukamas latinaa. Minun tautini
uudistui tässä eräänä päivänä kuullessani tuollaisen kananpojan
käyttävän cum accusativuksen kera. Saatpa nähdä, ettei täällä ikävä
tule, me pelaamme täällä iltapäivällä hiukan viiraa."
Samassa astui huoneeseen hoitajatar.
"Vai niin, nuori herra on jo hereillä, kuinka jaksetaan, tuo isokin on
jo liikahdellut."
"Kas vaan, kuinka kauniin pojan Mari on saanut: teidän pitää hoitaa
häntä oikein hyvin."
"Ei nuori herra huoli kuunnella tuota isoa ilkimystä, hän on turmellut
niin monen nuoren pojan tässä kaupungissa, että on vallan häpeä."
"Ei Mari pidä sanoa sillä tavalla, sillä sen Mari vain on kuullut!
Tehkää vain tehtävänne ja hoitakaa poikaa oikein kunnollisesti."
Hoitajatar toimitti tehtävänsä ja meni.
"Nyt", sanoi sika, "soitan minä sinulle niin, että sinä nukut."
"Soitat? mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Minä juttelen sinulle, en ole kuullut omaa ääntäni moneen päivään, ja
silloin on se minulle ikäänkuin musiikkia, kun minä sen taas kuulen."
"Niin, mutta sinä et saa puhua tuollaista materialismia, kuten äsken
teit."
"Eihän maarin! Muuten ei se ollut materialismia vaan semipelagianismia,
mutta sitä sinä et tiedä, sillä sinä et ole käynyt kollegiossa."
"Oh, sellaista me luimme jo koulussa ja isakogiikkaa myös."
"Isakogiikkaa! Mitäs se on?"
"Etkö sinä sitä tiedä? Se käsittelee raamatun mittaa, määrää ja
painoa."
"Oh, herra Jumala, sanotaanko sitä, hm, niin kuin sinä äsken sanoit?
Merkillistä kuinka kaikki edistyy; minun nuoruudessani sanottiin niitä
raamatullisiksi muinaisesineiksi; mutta minä olen vanha koira minä.
Minä ajoin tänne diligensillä, silloin syötiin erotutkinnoissa
lampaanlapaa ja tynnyrillinen arkileipää lukukaudessa, silloin saattoi
pelata Fortuunaa Forssenilla koko iltapäivän ja juotiin kuuden
killingin kahvia; mutta sehän on totta, sinä et tiedä, mikä Forsseni
on, te nimitätte kai sitä nyt paakelssi-anumiksi tai muuksi
hölynpölyksi."
Pau, paukahti laukaus niin, että ruudut tärisivät.
"Nyt tuli ensimmäinen laiva tänä vuonna; kuuletkos, kuinka siellä
hurrataan? Slinken ampuu tänä keväännä kuin mies! Sinä et tietysti
tiedä, mikä mies Slinken on, hän hoitaa kanuunia 'Turmeluksessa', hän
on kuuleman mukaan ollut ylioppilas, mutta nyt hän on rantajätkä."
"Kuinka vanha hän nyt on?"
"Hän on hiukan minua vanhempi, mutta minulla on talo Västmanlandissa,
siinä se on ero, näetkös. Olisinpa kovin mielelläni tänä iltana mukana
laivassa, sillä siellä etukeulassa juodaan riivatun hyvää totia; mutta
sehän on totta, enhän ole sinulta kysynyt, osaatko sinä knakkia
pelata?"
"Kyllä minä osaan, mutta minä en tahdo, minä olen tehnyt lupauksen."
"Vai niin, mammallesi? Hä?"
"Niin."
"Noo. -- Minä olen keksinyt uuden juoman, se on herättänyt suurta
huomiota soitannollisessa maailmassa. -- Sinä et tiedä, että minä olen
laulaja -- se on selvä se. -- Jos sinä menet Åkerstenille, jonne sinä
et koskaan taida mennä, sillä te nuoret käytte vain Taddiksessa ja
Norbergissä ja jos sinä pyydät 'Per Samuelin riivattua', niin sinä
tunnet jotain suloista. Katsos, se oli minun ylpeyteni, minun ainoa
kunnianhimoinen unelmani saada jättää jälkimaailmalle hyvälle juomalle
oma ristimänimeni. Niin, niin, katsos minä olen ensimmäinen Upsalan
viisunlaulaja, mutta sinä et ole koskaan kuullut minun laulavan...
Eikös maarin siellä ajeta troskilla maantiellä? No kautta sieluni
autuuden, nyt minä tiedän, tänään on hovi avattu, ja minä raukka venyn
täällä -- tiedätkö sinä mikä hovi on?"
"Eklundin hovi tietysti."
"Kas sen tiesit sentään! Muuten te nykyajan nuorison edustajat tiedätte
hirveän vähän, mutta se riippuu siitä, että te tulette tänne lukemaan
ja suorittamaan tutkintoa, senkin kanaljat; ennen täällä lueskeltiin ja
tutkittiin; mutta te olette käyneet nykyään niin käytännöllisiksi;
teistä on tullut ennakkokorko-lainaajia mieluummin kuin että
eleilisitten ja hoitaisitte kotiopettajan tointa, sillä te olette
oppineet, että siitä seuraa lopulta voitto: jonakin kauniina päivänä
perustaa ylioppilaskunta varmaankin ison osakeyhtiön -- noo, sinulla
varmaankaan ei ole vielä mitään ennakkolainaa?"
"Ei ole, mutta minulla on pieni vekseli Hjälmarin pankissa; minä otin
vain lyhyen, sillä ne pitkät ovat niin kalliita."
Nyt alkoi käärö pärskytä ja puhkuta.
"Vekseli, lyhyt, pitkä --! Mitä sinä sanot, poika? Mutta ethän sinä ole
täysi-ikäinen?"
"Oh, eihän ne välitä vekselinasettajasta, kunhan hyväksyjä on taattu!"
"Kumpa minä ymmärtäisin, millaiselta vekseli näyttää. Mikä se hyväksyjä
on?"
"Se on se, joka kirjoittaa poikkipuolin paperille."
"Tahtoo sanoa, hän menee takaukseen."
"Niinpä niin, kuinkas muuten, mistäs minä sen tiedän."
"No, kuinka sinä saat tuollaisen hyväksyjän?"
"Minä otan henkivakuutuksen."
"Onko sulla sellainenkin? Oletpa sinä aika venkale. Kuules, tuon
vekselijutun saat sinä minulle opettaa."
"Niin, se on tärkeätä; ja siten sitä sitten pääsee juoksemasta
hankkiakseen nimikirjoituksia."
Nyt tuli lääkäri kierrolleen; hän sitoi pojan siteet uudestaan ja tämä
vaipui kuumeuneen.
Kun hän heräsi, istui kaksi vierasta toveria sängynlaidalla pelaten
korttia pöytänä tuoli. He keskustelivat kuiskaillen, ja jos joku sattui
puhumaan äänekkäämmin, teki käärö uhkaavan liikkeen nyrkillään. Kun he
jonkun ajan kuluttua poistuivat, tapahtui tämä niin hiljaa, että hän
luuli heitä omien kuumekuviensa varjo-olennoiksi.
Silloin nousi käärö vuoteeltaan ja heitti luotaan kaksi tarpeetonta
yönuttua; otti siteet päästään, piilotti kynttilät kahden ison kirjan
taakse ja meni sairaan luo. Hän asetti kätensä hänen otsallensa,
ravisti päätänsä, levitti vilttinsä hänen ylitsensä ja palasi
vuoteelleen ja istuutui sängynlaidalle ja heilutteli jalkojaan.
Valo heijastui hänen kasvoillensa niin, että sairas saattoi nähdä
hänet.
Hänen kasvonsa olivat hullunkuriset, niiden piirteet eivät olleet
rumat, ne olivat äärettömän väsyneet, mutta ei kuitenkaan veltot.
Sairas liikahteli.
"Pikku mies, oletko valveilla?", kysyi paksu matalalla äänellä.
"Valveilla olen, toveri."
"Tahdotko, että menen noutamaan Mariita?"
"Ei kiitos, minä voin nyt paremmin."
"Vieläkö minä sinulle soitan enemmän?"
"Soita vaan, mutta ole hauska."
"Niin hauska, että saat minulle nauraa. Hauska olen minä ollut
viisitoista vuotta ja siksi minä istun siinä missä istun. Ajatteles,
mikä huvitus on siinäkin kun antaa toisten nauraa itselleen.
Turhamielisyyttä tietysti. Mutta he halveksivat jälkeenpäin. -- Minä
tunnen olevani tänä iltana perhanan haavemielinen. Oletko sinä poika
koskaan rakastunut?"
"Ojaa, entäs sinä?"
"Olen.. Kuules! Nyt se alkaa, mutta ei siitä pitkä tule.
"Luonto oli varustanut minut tavattomalla vatsalla, lyhyillä koivilla,
rumilla, rasvaisilla kasvoilla sekä vahvalla lauluäänellä, jossa oli
mitä eriskummallisin nenä-ääni ja se saattoi aikaansaada mitä
hirveimpiä naurunpurskahduksia. Se hiveli kovin mieltäni, että minun
kyvylleni annettiin arvoa; minua raastettiin toisista kutsuista toisiin
ja minusta muodostui vähitellen hulluttelija, ilveilijä; minä olin
sanalla sanoen 'hauska p--le'. Minulla oli monta laulua ja jos yksi
sukupolvi niihin kyllästyi, niin tuli toinen ja piti niitä hauskoina.
Mutta sitte eräänä kesänä lähdin minä kotiseudulle, siellä oli minulla
pieni tyttö, josta minä pidin. Hän hullaantui vallan minuun ja sanoi,
että minä olin hänen mielestänsä maailman hauskin mies. Minä omaksuin
hänen huomaavaisuutensa ja uskalsin eräänä päivänä puutarhassa pyytää
hänen sydäntänsä ja kättänsä omakseni. Hän vastasi rämähtämällä
hirveään nauruun ja kutsui luokseen muutamia muita tyttöjä näkemään
jotain aivan hullunkurista. Minä vakuutin, että tarkoitan täyttä totta,
mutta hän nauroi vielä enemmän ja sanoi, että minä olin erinomainen.
Minä en ollut millänikään vaan koitin olla erinomainen. Minä suutuin ja
jouduin epätoivoon, enkä laulanut kahdeksaan päivään, vaan koitin olla
niin vakava kuin suinkin. Hän piti minua ensin ikävänä ja vihdoin
sietämättömänä; tuo tuollainen ei se sopinut minulle, sanoi hän, ja hän
muisti kyyneleet silmissä kuinka erinomainen minä olin ollut talkoissa,
kun astuin esille sukkasilla, nurinväännetty yönuttu yllä, tein
hullunkurisia hyppyjä ja virnistelin naamalleni. Silloin minä halveksin
häntä. Ja se oli kaiken loppu."
"Etkö sinä enää laula?"
"En koskaan!"
"Kuinka tyhmä sinä olet! Eihän siinä ollut suremisen syytä!"
"Et sinä tiedä, mitä rakkaus on!"
"Enkö minä tiedä? Se on elämän yksityiskohta, eikä se saa olla enempää.
Tiedätkö, minä olen yhtä mieltä sinun morsiamesi kanssa, ettei sinulle
sovi vakavuus. Ylipääten minä kysyn, mikä oikeastaan on niin vakavata?
Minun mielestäni on kaikki tyyni vain suurta ilveilyä; ja tiedätkö
sinä, miksi ihmiset näyttävät niin raskasmielisiltä? Sentähden, että he
pidättyvät nauramasta! Sinä nauroit kaikkea ja sinä sait koko maailman
mukaasi. Jatka sinä vaan, irvistä ja viekottele noilta ilveilijöiltä
pois heidän naamarinsa; sinulla on suuri tehtävä, veliseni."
"Herran nimessä, kuinka sinä puhut poikani; opetetaanko teille koulussa
tuollaista?"
"Niin meille opetetaan. Lepää sinä nyt, niin minä soitan sinulle. Sinä
luulet, että minulla nuorena on jotain opittavaa sinun vanhuudeltasi;
pois se! Kaikki mitä sinä olet oppinut elämässä, sen olen minä lukenut
kirjoista, vieläpä sinun jokapäiväisen rakkauden tarinasi, jolle sinä
näyt perustavan koko tulevaisen elämäsi ja mikä on antanut sille
rakkaaksitulleen aiheen laiskotella. Eipäs, sinä voit paljon oppia
minusta, sillä siitä ei ole vielä kirjoissa kirjoitettu; sinä kuulut
menneiseen sukupolveen, minkä minä hyvin tunnen, minä kuulun tulevaan,
jota sinä et ollenkaan tunne. Sinä olet lukenut meidän päiviemme
maailman tapahtumista niinkuin luetaan sanomalehtikirjoitusta, me
olemme ne eläneet ja olemme niistä väitelleet, me olemme laanneet
ravitsemasta itseämme teidän runoudellanne, me luemme talousoppia ja
luonnontieteitä, me pidämme ylioppilasaikaa ylimenevänä kehityskautena,
te piditti sitä kutsumuksena, me emme koskaan tappele torilla, emme
pidä hyveenä juopumusta, emme hyökkää toisten oikeuksien kimppuun, me
kunnioitamme mieskohtaista vapautta; sitä sanotte te keikarimaiseksi,
me sanomme teidän ylistettyä avomielisyyttänne hävyttömyydeksi, teidän
haavemielisiä syleilyjänne raakuudeksi, te arvostelette opettajienne
vanhettuneiden sääntöjen hyväntahtoisia toisteluita, me käytämme niitä
hyväksemme ja vaikenemme. Te olitte valmiita lausumaan mielipiteitänne
kaikesta, te lauloitte vapaudenlauluja, te huusitte eläköötä
eduskuntaehdotukselle; me huudamme kaikelle eläköötä, me tunnemme
omassa itsessämme, että jotakin on tuleva ja sentähden me odotamme, nyt
puhaltaa niin monelta taholta, siksi me emme kiinnitä jalusnuoriamme,
mutta jottemme jäisi neuvottomiksi, pysymme me kiinni olevissa oloissa;
me olemme vanhoillisia sentähden, että me pelkäämme roskaväen valtaa.
Vanhoillinen nuoriso! Verratonta! Mutta sen on roskaväki vaikuttanut.
Te olitte kuningasmielisiä, me olemme valmiita rupeamaan vaikka
keisarillismielisiksi jos niiksi tulee!"
"Sika" oli hämmästyksellä kuunnellut tätä mielenpurkausta, hän nousi
käytävään ilmoittamaan hoitajattarelle, että toveri oli houraillut ja
pyysi saada yöksi toista huonetta.
Sillä aikaa kuin hoitajatar ja toveri ikkunan ääressä valmistivat
vilvoittavaa pulveria, jatkoi sairas:
"Te sanotte meitä väsähtyneiksi sentähden, että me olemme ahkeria ja
viisaita, uskokaa minua, meidän tunteemme ovat ilmanpitävästi hyvin
säilytettyinä paljon terveemmät, kun teidän tunteenne, jotka te
asetatte puotien oville kärpästen liattaviksi. Mitä te lörpöttelette
viisaustieteestänne, te luulette sen pursuneen klassillisesta
lähteestä ja kuitenkin on se pelkkää 'valistusta' sata vuotta
valistuksen jälkeen; se olisi mahtunut jonakin pahanpäiväisenä
aikakauskirjoituksena johonkin saksalaisen pikkukaupungin lehteen;
teidän mielestänne oli suuremmoista ajaa perille oppia viimeisestä
tuomiosta, sen teimme me koulussa, te elätte noista köyhistä rippeistä,
sanotte te, niin, totta tosiaan, kyllä siltä näyttää; te luulette, että
saksalainen lauseoppi on samaa kuin viisaustiede, mutta te ette tiedä,
että löytyy ranskalainen ja englantilainen sellainen, minä luin eräänä
iltana nuo korrehtuurilehdet ja minä huomasin -- en mitään, en
ainoatakaan lepopuuta ajatuksille; se on kuiva yhtälöratkaisu, mutta
joissa on X:lle jo annettu määrätty arvonsa, jotta voitaisiin saada
tyydyttävä tulos -- -- -- Mielenkiinto lakkaa, kun tulos on tunnettu,
tuon kaiken me tiedämme, mutta tuollaista ei sanota, sillä sitä voi
erehtyä."
Nyt ei toveri enää voinut hillitä itseään.