valittaa kepiniskujen lentäessä. Hän kirjotti ylistyslauluja
yksinvaltiudelle, vuoden 1686 kirkkolain kirkkokurille, hän toimeenpani
kerettiläisvainoja ja painatti saarnoja, hän ylisti reduktionia, joka
teki muut aatelismiehet yhtä köyhiksi kuin hän itse oli; hän vihasi
talonpoikia, koska niillä oli kiinteitä asuntoja ja koska he
saattoivat, se tahtoo sanoa heidän täytyi, maksaa veroja, oli hän
kerran ehdottanut, että talonpojat olisivat hävitettävät ja talojen
eloja oli puitava jalkamyllyillä ja vesirattailla, sillä talot olivat
veroja varten eivätkä talonpoikia varten, juuri hän todisti, etteivät
he omistaneet maitaan, koska ei heillä ollut oikeutta kantaa veroja ja
hän puolusti ankarasti aatelisten etuoikeuksia.
Isoilla herroilla ei koskaan ennen ollut sellaista mahtavaa taistelijaa
ja vaikka he häpesivät tuttavuutta, nyökäyttivät he hänelle
ystävällisesti, kun hän hattu kädessä seisoi katukiviojassa ja heidän
vyörivat vaununsa pirskottivat lokaa hänen silmilleen, mutta se ei
entänyt heitä sylkemästä toisesta vaununakkunasta maahan kuten on tapa
tehdä kissan juostessa kadun yli.
Kun hän iltasin tuli Bollhusin kellariin, nousivat näyttelijäraukat
heti istuimiltaan ja tarjosivat hänelle paikan, sillä heidän onnensa
oli hänen käsissään. Kuudennellatoista vuosisadalla näet pelättiin
suuresti sitä, mitä sanomalehdissä kirjoitettiin niin, että näyttelijä,
joka sai huonon arvostelun, eroitettiin heti virasta ja moni tällä
tavoin oman ja perheensä leivän menettänyt perheenisä kävi itkien
pienokaistensa tähden pyytämässä armoa toimittajalta, ja tämä armo oli
siinä, että hän ensi kerralla pääsi haukkumisista.
Mutta kun hän hyvin kestitettynä ja kylläisenä nousi köyhien miesten
pöydästä ja he näkivät hänen miekkansa katoavan ovesta, silloin satoi
tulisateen tavoin kirouksia ja moni veti tikarinsa puoleksi tupesta ja
painoi sen taas sinne siivosti, ja jollei kaksintaistelu olisi ollut
kielletty, ei meidän ystävämme kauvemmin olisi harjoittanut sievää
tointaan.
Mutta nyt hän paisui hyvinvoinnista ja hänen ohuet poskensa loistivat
tyytyväisyydestä; tosin toiset sanoivat, että hän oli myynyt sielunsa,
mutta toiset arvelivat, että se oli ostettu.
* * * * *
Tässä vaikeni lude hetkeksi ja vaipui mietteisiin. Taiteilija, joka
sillä ajalla nosti henkseleitään ja teki heraldisia tutkimuksia,
valmistautui nyt tekemään korjaustöitään. Hän katseli kultaisia aloja,
sylki (aatelkaas -- sylki) ruostepilkulle, otti nenäliinansa ja alkoi
hieroa. Turhaan!
-- Tuokaa tänne pesuriepu! huusi hän eräälle rouvalle. Ja suopaa!
Muutamien vastaväitteiden jälkeen sai hän pyytämänsä tavarat. Mutta
kaikki hänen yrityksensä olivat turhat.
-- Tämä täytyy kullata! mumisi hän, löi värilaatikon kannen kiinni ja
astui alas.
* * * * *
-- No, entä miten kävi meidän ystävämme, kysyi nuori lude, joka tahtoi
tietää kertomuksen lopun.
-- Tehdas meni myttyyn, yhtiö hajosi, ja meidän entinen ystävämme
joutui hunningolle.
-- Niin, mutta hänen kilpensä riippuu vielä muistojen temppelissä.
-- Aatelisuus on perinnöllistä kuten rikos!
-- Entä rikos sitten?
-- Seuraa aikanaan!
-- Claris majorum exemplis. Esi-isien loistavien esimerkkien kautta.
Mitä?
-- Ei, ei sitä tietä!