Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:
Zeynebiltä Andrélle.
Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme
viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin
laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi
meitä tällä tavoin!... Oi, te jätätte meidät sekä sielun että
sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme
viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on
toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa...
Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti
imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja
sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi
itkeä, nähdessään meidän itkevän.
_Zeyneb_.
Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia
muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette",
nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on
riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta
harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni
saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin
eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä
kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan...
_Z_....
Djénanelta Andrélle.
Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne
sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit,
minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan
potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä
viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne
bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa,
jolla kerran rukoilimme... Ja lopulta teidän silmistänne häipyy
kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja
sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.
Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se
pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja
toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri
synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle...
Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne,
joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria,
keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä
samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme
myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa
ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon
kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet,
enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan... Tiedän että
silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa,
toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle...
Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin
ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut,
missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata
ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle
mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä
ajatellessanne...
Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen
kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista -- meistä...
Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä
etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne
sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät
paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan
tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta
se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On
ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne,
lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja
kirkkaiden silmienne takana!...
Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja
yksin... kärsin, ja valvon yöni taistellen!... Hyvästi. Säälikää
minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.
_Djénane_.
André vastasi:
Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden"
silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu
teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus...
Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se
aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän
kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä...
Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen,
eronhetkellämme?
Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla
satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti
pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva
mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne...
se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä... -- -- --
_André_.