Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki
ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle
meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen
sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan
huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen
kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen...
Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.
Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman
taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa,
jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä
ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he
kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden
erottamina.
Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän
kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli
siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen
kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien
matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta
ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja
etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.
Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi
taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki
olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien
puuristikkojen aukoista.
He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä
kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä
levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen
tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon
suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.
Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä
kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi --
sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin
nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän
oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen
kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut
sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli
koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke
keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja
palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?
Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli
synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät
niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken
usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla
vallitsi kylmä kosteus.
Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta;
välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti
Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä
talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän
tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén
lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän
hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä
päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen
suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen
täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän
André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama
levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa
ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä
siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.
Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut
väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin
monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä,
jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein
tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen
tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle... "Onhan muuten
parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy
häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä..."
Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut
vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun
päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se
oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan... Hän ei
siis enää koskaan kulkisi siltojen yli -- ei koskaan -- vaan jäisi
tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.
Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan.
Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla
tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen
aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä
muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta
harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä
huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.
Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka
länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka
on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne
tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he
lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.
Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset
kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa,
repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. --
Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta
kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!
Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on
raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki,
jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten.
Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo
yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri
lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä
saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat,
väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen
niille, jotka häntä puhuttelevat.
Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei
enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske,
sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla
länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo
ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja
europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset
fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.
Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan
länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta
noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja
liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat
laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen
kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana,
kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina
suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee
hiljaisuudellaan raakaa melua...
Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?... André unhottaa
heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun
täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin
huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse
todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin
höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan
Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä.
Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen
oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista,
että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän
huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut
paikat ja kasvot...
Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät
poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat
jääneet, katsellen toisiaan. -- Kieltämättä tämä viimeinen soitto
kajahti hieman synkkänä, -- ja samassa André heräsi haaveistaan...
Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut -- kehnonlaiset,
mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin -- ja ne lähestyvät
hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä
ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna
on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista...
Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!... Djénane, joka
on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen
katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota
ei milloinkaan voi unhottaa...
Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt
niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André
on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta,
samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot...
Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään
jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään
turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut
hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän...
Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin
mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt
ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle
hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta
kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat
haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin
suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken
epäselvänä ja häälyvänä...
Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet,
näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset!
Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä
ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki...
Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!... Melutta, tärinättä,
potkurin lyöntien kuulumatta... Ajatuksineen muualla, André ei ollut
siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva
etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan.
Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti
rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul,
ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä
ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä -- eikä liioin
mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka
loistavat punaisina pilkkuina.
Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen
odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja
pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen -- pian
menneisyyteen.
André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin
utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen
taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima -- sekä
niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo
manalle muuttaneista...
Yön tullen Marmaramerellä...