Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen
kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä
hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi
sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa.
Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut
Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti
heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää
oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli
määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se
koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää
tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua...
Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja
ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste
restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä
levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään
ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme
oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis
ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."
Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada
nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén
tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me
molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu
mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin
lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän
teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin
että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten
tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä
kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen..." Sinä
iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen
osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva
ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän
yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.
André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen
aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän
tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran
näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket
riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä
ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi
alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..
Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen
puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme
vaikenivat samalla.
-- Kas niin! -- sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden
heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää
valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.
Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André
nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti
Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa,
jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun
silmät muuttuvat maan tomuksi..."
Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista,
ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä --
sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja
alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään
tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti
huulillaan, siinä koko hyvästijättö...
Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.
-- Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka -- tämä loppu
oli kaikista paras... Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä
seikkailu päättyisi traagillisesti...
Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi
suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne... Ja hänen teki mieli palata
ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä
sisällä.
Djénanelle hän olisi sanonut: -- Älkäämme erotko näin, rakas
ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin
surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa
kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.
Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.
Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota
Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin,
joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä,
joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista
kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen
säteilyä -- sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä
paikkoihin ja esineisiin -- naissielujen säteilyä joita hän oli
rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai
Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt...