Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät
Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa,
syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa
viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan
mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.
He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli
"vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla
kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui
siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat
vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen
oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut
tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin
tyyni.
Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja
ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina
Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan
kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän,
André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."
Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.
Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon
vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa
onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta
tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään
Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea
hänen nuoruutensa.
Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle
taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki
entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka
surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan
hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten
katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin
kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot,
joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen
lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät
ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita;
nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista
länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä,
mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa,
että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen
europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne
tuodaan laivalastittain.
Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille
tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä
tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen
jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin
sellaisena, kuin se ei enää ole -- näin hän ajatteli -- se luhistuu
kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita
mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä
kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki
alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka
on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan,
epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut
yli kaliifien kaupunginkin; sekin on _havahtunut_ samaan tapaan kuin
naiset sen haaremeissa."
Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta
minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä,
joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä
epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä,
joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta.
Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen
muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani,
tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika
vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat,
joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret
merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon
ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on
melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon
tietoisuuden..."
Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut
Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa
asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta,
että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi.
Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien
katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun
kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla
ristiriitaisten tunteiden merellä.