Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja
vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.
-- Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen,
herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin,
jonka juuri näin...
Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa
ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa
Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään
häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli _neiti_ Mélek, hän
kun näytti niin nuorelta.
Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja
keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11
Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei
pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua
hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän
velvollisuuden vainajata kohtaan.
Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää
hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos
talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun
ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja
vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso
oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja
oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli
vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.
Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä,
eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa,
sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit,
palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen
pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat
suorittavat kantajien tehtävän.
Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul
säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka
alempana verhosi Kultaisen- Sarven.
Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki
vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman
hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi
pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä
astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä
maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja
synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien
ulvontaa.
Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla,
melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas
esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin
hautajaisrukouksensa.
Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi
liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä
vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä
Mélek oli saava viimeisen leposijansa.
Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä
oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi
useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku
Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt
vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi;
hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi
nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten
parikymmentä askelta rantaa kohti.
Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen
saattamisensa voisi herättää huomiota...