Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon
naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä
äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena,
ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että _jotain tapahtui_,
millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi
käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta,
että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan
olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää
huomautusta... Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan
kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä
huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta
kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.
Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta
silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän
lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.
-- Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo,
että viette häntä pois!
-- No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana
syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.
Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni
hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä.
Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois
vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen
kaltaisiaan kutsutaan.
Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit
punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen
avustajanaistaan -- kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista
-- odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen
seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja
hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa
portaisiin.
Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden
ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen
heittäytymään aviomiehen syliin...
Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen
pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen
taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen
tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme
täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa
oli ruumisarkku -- ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla
on tavallista -- ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty
vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla
käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä
Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.
Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle,
valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti.
Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta
verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan
oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui
oli herännyt, liittyi odottajiin -- ja hän oli vielä valkeampi kuin
vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat
jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen
puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä
ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun
kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: -- Tulkaa nyt katsomaan
häntä?
Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi
kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei
oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän
oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä
vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla
alakuloinen hymy.
Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan
vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo
joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja
orjat.
Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja
nyyhkytykset.
Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja
molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän
ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin
puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle
liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa -- oli
siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun
ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen
hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:
-- Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten
vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun
suoritettu... Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!
Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi
häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä
kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän
äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar
oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.
Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!...
Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin
vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina.
Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet
heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit
hellyyden ja katumuksen tunteille.
Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö
oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan
sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti
saman ikkunan ristikkoon.