Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä,
kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen
taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni,
joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön
tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän
jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että
kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat
vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen,
sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta
ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin
katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.
Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet
suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä
paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen
kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi
luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:
-- Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule... Älkää luulko, että minä
pelkään... Lukekaa kovemmin... niin ettei mene hukkaan...
Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja
ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän
lausui nämä pyhät sanat:
"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa..."
Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä
tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.
Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja
jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus
noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun
verhoama nuori tyttö... Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat
naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis
tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa
manalle-muuttoa.
Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen,
kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti,
hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin
huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua
välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä
epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet
surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään
Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja
hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään
entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui
huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta
pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä,
häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.
Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä
vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut
elonmerkkiä.