Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni
pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden
aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden
lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.
Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.
Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin
matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.
Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä
André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen
ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä,
ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa
tanssinpyörteessä.
Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta
valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei
ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt
palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä.
Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi
edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.
Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon:
aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä
siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen,
kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.