Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen
Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että
Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat
levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin
hakemaan lääkärinapua.
Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti
matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa
vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän
saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien
pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio,
ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä
illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia
turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa -- sitäpaitsi
hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat
laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana
olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi
heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki
ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa
ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät
harsot niin usein olivat hiipaisseet.
Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia
ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän
toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien
muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin
että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina
kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi
pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja
astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.