Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä
Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein
viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja
kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen
määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu
Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.
Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi
ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi
voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja
kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä
ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi... Pieni
valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko
he todella?
Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat
kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista
huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet,
jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät
André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa
alla.
Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä
eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata
kotia.
André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle
joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli
hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna
valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti
tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä
istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt
istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.
He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen;
se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine
ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut
verrata eikä liioin sekoittaa muihin... André värähti tämän
odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä,
mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he
liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.
Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran
kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli
jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi.
Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun
ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja
hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta
-- sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen
mieleen kuoleman ajatuksen.
Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia.
Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja
alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa,
Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä... Kaukaa
André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja
menevän synkkään asuntoonsa.
Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt
Suolattomille-Vesille -- lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen
näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä
mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän
omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa
kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka
vaihdettiin veneessä eronhetkellä.
-- Siinä hän teki hyvin kiltisti -- näin hän alakuloisena ajatteli;
mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä...
Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille.
--
Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin;
monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat
puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia
metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä.
Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli
vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet
istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana;
heidän silmänsä -- ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan -- kuvastivat
surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven
pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan
kaikkeen tähän alakuloisuuteen.
Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen
soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat
muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin
huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin
paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään
takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen
häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André
katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta
ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat
arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän
häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne
mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä
haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä
olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin
Bosporin rannalla."
Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa,
joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen
huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli
eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä
sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa
liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa
ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen
muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat
Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen.
Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin
poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen
iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen
vertauskuvalta.