Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa
lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä,
nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa,
jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen
loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta
nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli
kirjoittanut Djénanen osoitteen.
André saattoi siis kirjoittaa heille -- tosin verhotuin sanoin, peläten
asiaankuulumattomien katseita -- ja hänen kamaripalvelijansa, joka
oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan
kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin
tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen
ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit
oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle
sanantuojalle.
Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle
oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen
laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle
vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen.
jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli
yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.
Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun
viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä
siellä käyntiänsä varten.
Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat.
Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt
turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua
entiseen elämäänsä _muualla_, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui
niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin
itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut
aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli
loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt
kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen
lehtien ja sammalen tuoksua... Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään
paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja
kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa
Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan
vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen
loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta,
missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla,
syyskuulla...
Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja
lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan
siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman
ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa
juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme
rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus,
nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus,
laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.
Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki
avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan
esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla;
he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä
härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat
peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka
vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren
äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.
Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja
salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta,
huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä
harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista
iltaansa...