Syyskuu on lopussa!... Aasian kukkuloiden kanervakukkien
kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen
ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat
kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien
kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona.
Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen
yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka
pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan
kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan
vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen
valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima,
joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet
lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet,
jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien
ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat
jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta
ja metsistä illan suussa.
Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän
laakson viime vuonna: -- kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt
lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä
ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän
aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä
suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian
on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa...
Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä
retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet
toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti
viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.
Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä
oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat
kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin
vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille
paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan
veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria
sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.
André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia
kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain
hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä,
Mélek kiivautta.
-- Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme -- näin he sanoivat
-- he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme.
Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme
aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.
-- Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin
perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin
muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön,
tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet
minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä...
Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen
käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.
André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin
toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä
te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi,
nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti
poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli
verhottu:
-- Entä te?
-- Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön
sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat
jälleen liittää minut Hamd'iin...
-- Ja mitä siis aiotte tehdä?
-- Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti
alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin
yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu
minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon...
Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet
lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa
oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli
hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta
ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä
ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.
He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat
kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi
hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla
lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä
Djénane alkoi puhua kirjasta:
-- Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo
kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet... Mitä minun
tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja
että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja
sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?
-- Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin
lähellä...
Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta
harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille
tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä
kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli
huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille
tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus
saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien
läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin
että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina
olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa
verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan -- varsinkin
tulevan sulhasen kanssa.
-- Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka
tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes
olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä,
ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja
kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme
kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi
tätä toivomustamme.
Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin
ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.
-- Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi
teillä kova kuume.
-- Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen
pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin;
pääni tuntuu hirveän raskaalta... Ainoastaan tavatakseni teidät nousin
tänään vuoteeltani.
Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien
kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla
toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä
jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat
Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja
tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi
jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan
surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja
jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja
nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten
harsojen verhoamina.
Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden
siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi
nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä.
Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan
auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus;
tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa,
hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti!
luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään
Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja
näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota
ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä,
joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin
luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt
intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä
hukkaan.
-- Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, -- näin hän
ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli
hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai
oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan... Tämä todistaa muuten, että
näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään
muulle enää merkitse mitään.
André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis
vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen,
jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon.
Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä;
se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää
viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin
yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja
menneet...
Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat
paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko
harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä
kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen
synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja
elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja
tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.