Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia
päiviä.
Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata
toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu
on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta
iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden
kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin
tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista,
joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä
soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.
Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään
mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja
loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis.
Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on
silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin
tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.
He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät
kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli
heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso
alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui
uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta,
mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla
vaitiololla.
Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme
yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa
oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian
tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan
hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he
suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua,
jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi
yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä,
jossa olimme viime syksynä... Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien
pitäisi palata viimeinen kerta..."
Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka
kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas
oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi
niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui,
että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen
viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista
syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat
torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla
on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi
varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät
myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa
Valta-Herran-Laaksossa.
Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka
liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja
mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä
lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä
jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti
maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan
näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti
soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän
vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti
niin tyyneltä ja vaarattomalta.
Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä
rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden
joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet
Suolattomille-Vesille.
Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä
itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli
ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut
naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän
vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson
jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä
polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia,
"autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.
Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi
kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka
siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.
Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat
vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset
nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti,
korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan
vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä
sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin
aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä,
rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä
kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja
että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.
Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili
kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja
sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä
verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja
äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä
tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden
peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä
verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia
veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä
André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet
hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän
tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja
sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen
oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön
kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä
haavekuvasta -- hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis
antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.
Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi
hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka
kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään.
Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut
nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa
levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä
tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan;
tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä,
vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli
menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa.
Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle
voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!..."
He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena
rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla
muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat
lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja,
joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä
solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa,
ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän
omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa
auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.