Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:
Kesäkuun 22 päivä 1905.
Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille
luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko
lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä
Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä
kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se
paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme...
Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin
ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista
merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen
ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme
valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa
matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä,
ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.
Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
levottomuuden alaisina...
Ystävättärenne
_Djénane_.
Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan
ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut
-- näin hän ajatteli --; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä
ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi
voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä
mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni,
oli hänestä kuitenkin sietämätön.
Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria
mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti
etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina
rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan.
Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset
valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä,
jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.
Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa
Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin,
peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa
näyttämistä...
Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi
silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen
ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:
-- Ovatko he täällä? kysyi André.
-- Ovat, _molemmat_; he odottavat teitä.
Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja
haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.
Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren
innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André
kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa... Mutta
merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin
kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja
-- ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä
kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian
pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa...
Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat,
ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen,
traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän
kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa.
Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä
ratkaisukohtaa.