Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän
joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen
lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.
Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen
Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen
Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna
sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän
päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut
pitkän askeleen _loppua_ kohti. --
Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien
herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella
heräämishetkellä aamuisin. -- Tällä kertaa hän tunsi pakenevan
itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin
nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.
Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu
tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja
tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. --
Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen
mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat,
jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki
lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella
aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki
joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä,
istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen
polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja
naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.
Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään
hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä
se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella
uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä
hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti
koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen
väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto
olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen
suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua,
hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat
pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan,
miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi,
oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun
aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä
rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli
hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen
sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä
tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen
ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän
paahtavaa aurinkoa.
Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana
päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti
oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt
vaikeammiksi -- näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta
ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin
ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin
rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta;
hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian
väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta
kuolemasta, jota kantoi povessaan... Jälkikirjoituksessa hän mainitsi
että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli
kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen
onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä
hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet
häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme
häntä -- hän kirjoitti -- kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana
oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä
käsialalla kirjoitettuna: "isän _setää_!..."
Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna
Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.
Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat
vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin
vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja
laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit
naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina,
kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin
olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä
vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja
kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut
naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa
ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä
hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla
käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan.
Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen,
ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa.
He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka
koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella,
vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla.
Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka
osoittautui aito itämaalaiseksi.
Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki
huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion
ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa
muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.
Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen.
Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten
musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa
uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden
varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.
Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että
huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne
palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että
tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä
pitkältä...
Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen
toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan
katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden
harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.