Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti
isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja
ainakin:
-- Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!...
Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko
sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät
siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä
siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä
päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt.
Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti
hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen
nuoruutensa viimeinen... Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa
Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä... mahdollisesti... Mutta mitä
se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja
siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on
muuttunut tai poissa!... Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan --
näin hän ajatteli -- jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet
minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi
oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt
ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa
Stambulissani...
Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä
ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin,
polttamalla nargileta taivasalla -- huolimatta siitä, että sää oli
epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.
Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut
lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin
kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa
minulle anteeksi vaiteliaisuuteni -- hän kerran kirjoitti -- koettakaa
ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon..."
Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja
näyttivät olevan siitä varmat.
Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena.
Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala
oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna
vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita
(vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat
luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka
kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan
_ajatuksissaan_. Silloin he häntä soimasivat -- mutta hienotunteisesti:
Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.
Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat
levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä
kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee,
meri, taivas ja meidän sydämemme.
Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä
kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte,
nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.
Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?
Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle
tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä
varten me olemme olemassa tässä maailmassa... Kenties ainoastaan
iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset
orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.
_Zeyneb_ ja _Mélek_.
Siis jo toukokuun 8 päivä... Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä
viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja
katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne,
että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta
"Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on
kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä
kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.
Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä
tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja
loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa.
Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset
alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama
rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta
kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat,
sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.
Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja
lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti
sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt
alkoi...
Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen
muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään
melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä
eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi
vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.
Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka
vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin.
Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella,
avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja
valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa
ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja
koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista
pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika
tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.