Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi
Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli
ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri
tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät
tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen
kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen
auringon valaisema ihmeellinen maisema.
Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua,
lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan
viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen
Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa
jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.
Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli
jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää
ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen".
Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti.
Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä
juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin,
että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan
tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen
ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja
Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui
melkein hurjana mustasukkaisuudesta:
Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa
ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän
välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle
alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne.
Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet
alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että
olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme
niin täydellisen käsityksen kuin suinkin -- eikä tämä edes
tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän
sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se
tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän
taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni
_puoleksi todellisen unelman_. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui
mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette
koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin
syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että
monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?
Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset
ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että
toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka
olette saanut täällä Turkinmaalla _meidän seurassamme ja meistä_.
Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää
kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät
kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja
kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei
sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle,
ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun
sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja
sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.
Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin
epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti
lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada
teidät kärsimään -- _ja tietää sen_, minä, joka muutama kuukausi
sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma
siitä, että te olitte onnellinen.
Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä,
kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti
tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on
kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää
mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka -- vaikka onkin hiukan
vaativainen ja mustasukkainen -- kuitenkin kenties on vilpittömin
ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.
_Djénane_.
Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli
lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa
ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy
oli outo. "Tällä kertaa -- näin hän ajatteli -- ei voi kieltää,
että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen
keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman
sopusointuisuuden... Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"
Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan
pitkään mahdottomalta. _Näin ei voi olla_ -- hän itsekseen ajatteli --
_tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo.
Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu_. Ja kun näin
tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta
ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.
Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä
hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina
kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen
olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja
puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän
kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen
osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas
kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi
tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä...
Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne
sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei
ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen
korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä
muuten kuin pakoon tai kuolemaan."
Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki
jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin
ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea
itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi
ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä
rakasti, jotta hän sen uskoisi -- niin suuresti häntä lakkaamatta
vaivasi hänen ikänsä tietoisuus...
Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin,
Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden
jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä
näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen
ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän
kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta
seinien varjoissa.
Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat
hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin
olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta.
Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli
muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset,
mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja
huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut
hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota
hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja
oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli
laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti
varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.
-- He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta
mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén
silmistä.
-- Entä te? André kysyi Zeynebiltä.
-- Oh! minä... minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen
kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.
Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli
kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu,
ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään
koskaan ollut ollut salaisuuksia.
-- Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?
-- Eipä totisesti mitään... lapsellisia seikkoja... jotain joutavia
haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.
-- Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on
joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?
-- Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea
ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle
esittäneet, ei...
-- Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet... Mutta Djénane
joka on siellä kaukana kaikesta... Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu...
-- Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on
minulle suuttunut...
-- No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan
siltä näytä... Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna...
Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut
lukea jatkoa:
Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa
on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin
teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan,
että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte _nähdä_
hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua
ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden
vaaroista.
-- Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan
osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.
Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi,
mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä
enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa
pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen
mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!... Kuinka
teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä
läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut
niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat
soimauksensa!
Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen
naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli
määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, _yksi ainoa sielu, alati
kasvoja vailla_.
Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei
olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei...
-- Milloin Djénane palaa? hän kysyi.
-- Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime
vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme
on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun
avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani
viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun,
ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa
naimisissa.
-- Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.
Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen
toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt
vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi
sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää,
varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja
rikollisia seurauksia.
Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua
Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia
rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa
ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva.
Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen
toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin
kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät
ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten
silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se
tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä,
oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja
syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan,
plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen
kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen
rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä
oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi
ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.