Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:
Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia
kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista...
Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?
Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä
tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet
pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun
huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma,
raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!
André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet
eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun
siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe
toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden
pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi
kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti
ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin
muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä.
Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille
menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.
Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!...
_Djénane_.
Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa
Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun
hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua
reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt
neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä
sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto
liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa,
saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.
Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:
Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.
Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun
minua täällä vartioidaan niin ankarasti?
Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni
kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan
teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa
ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä
kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te
olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän
kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties
äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte;
kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin.
Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa,
ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.
Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena
vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde,
sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että
jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.
Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin
vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen
teihin tutustunut.
Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt
niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne
matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton,
sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä.
Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen,
kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi
päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita,
olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua
siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että
kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä
ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset
jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me
nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan
rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut
samaa kuin elämä?
_Djénane_.
Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:
Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti
uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät
nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti,
ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette:
"Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen
jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo
hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen
onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun
on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on
ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on
sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te
muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin
kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei
koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten:
teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne
kaikki on tyhjää, sentähden, että _te itse ette rakasta_, vaan
että annatte toisien teitä rakastaa.
Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa
lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se
tekee teidät terveeksi.
_Mélek_.
Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä
luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä -- näin hän
ajatteli -- hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut
sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu
_teennäiseltä_."
André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen
alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen
oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin
europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.
Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin
hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä
siis tuo _onnettomuutta tuottava mies_, jonka kuitenkin itse olette
selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen..."
Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle
naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään
hänet matkustamaan sillä tavoin.
Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen
ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien
kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai
muiden apurien käsien kautta.
Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:
André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta,
minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän
rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki
ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä
polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän
on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te
voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.
_Djénane_.
Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä
ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä
kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin -- ja sitä suuremmalla
syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä
kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme
levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."
Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä
kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:
Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.
Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke,
joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja
silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen.
Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä!
Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että
annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan
vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!
Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä,
jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja
hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha,
kuin kirkas kesäpäivä.
_Djénane_.
Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui
Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana
hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän
miellytti Andréta entistään enemmän.
Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen
jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin
harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:
Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka
meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita,
rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa
meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi
ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden
kirjoittamiseen.
_Mélek_.