Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella
rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla
raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän
ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa
selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä
pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet
sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa,
joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa
parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli
määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen,
Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen
kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.
Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen
oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä,
joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden
lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän
auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet
höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin,
mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin
sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat
juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan,
päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.
Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään
huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti
matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu
Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin
nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea
outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän
huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä
astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan
ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä
kertaa olivat oikeat.
He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat
kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä,
istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane
hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle.
Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme
nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin
onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että
heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he
synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän
lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa
ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat
kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin
ankarampaa rangaistusta.
Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima
heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta
siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo
olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että
heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään
päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten
tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan
ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä
puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren
pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla
ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen
tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli
ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta
auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään
hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea
lumi.
Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja
autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme
kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä
koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa
heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen
yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta
kuin nyt -- huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan
paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.
Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta
sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät
tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen
iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien
asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli --
tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan
ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti
levottomuutta -- koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista,
että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan
koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä
ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa
Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä
hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet,
jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä
tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan
huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää
koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin
suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli
pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta
unhotukselta.
He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää
vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän
ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen
naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He
eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan
hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä
oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen,
olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat
miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta
epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla
olijoita saman perheen jäseniksi.
Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet
aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat
äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi
opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen
ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät
innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta... Kuinka he tänään
olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme
pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli
nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!
Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen,
jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä
takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet
toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat
nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt
edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat
ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset
aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen
metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin
niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja
vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.