He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun
aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä
kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa
yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys.
Suurten aterioiden nimi on _iftar_, niiden tarkoitus oli tarjota
korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.
Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän
tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta:
nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan
palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva
Husnugulista!
Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin
juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat
valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset,
joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat
havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus;
itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut;
lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan
ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella,
penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan
ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun
asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä
palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä
parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.
Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä
piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan
sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli
_iftar_-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi
vuoteen omana.
Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä
edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni
seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin
menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen
ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa --
tavallisia merkkiä.
Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan,
ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi,
joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.
Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto
sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli
samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin;
vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja;
ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä
päivänä marraskuun sumujen verhoama.
Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin.
Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi
syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen
oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja
vartijoita.
Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja
virkkoi hänelle nauraen:
-- Joutuin, joutuin, juoskaa!
Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja
syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten
odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen
kierroksella.
Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he
aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli
vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta,
jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus
haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä
ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten
Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät
tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät
muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin
odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja
kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka
saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet
tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt
hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.
-- Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.
-- Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät
hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun
vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti
Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu,
Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian
opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret
olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako
houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin
olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että
André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"
He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta
halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä
korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti
sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen
innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He
katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen
tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:
-- Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne
_Havahtuneita_, vai kuinka mestari?
-- En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.
-- Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana
kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat
puhuneet. -- Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois;
siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän
välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa
meille...
André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran
puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin,
oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin
turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä
jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi
kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi
vallan odottamatonta:
-- Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!... He oppivat liian
nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen
istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin.
Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat
lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa...
Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä,
pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun
kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa,
jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä
tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan
he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa
olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä
päivänä pysäyttäneet lukemisensa.
Ja auringon laskettua alkavat _iftarit_. Selamlikissa vietetään miesten
_iftar_; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja
palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen.
Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri,
joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni
täytti koko talon.
Haaremissa vietettiin naisten _iftaria_.
-- Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin
rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt
sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää
ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama
alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista
dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole
päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin
heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas
tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana
päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme
päästä saavuttamattomaan päämäärään...
-- Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen
rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja
leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta
"kitkennästä".
-- Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin,
jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen
huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat
hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé.
En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja
osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme
on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän
täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta
hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä
kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin
tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.
Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti,
että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle
suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli
verhottu kultakuteisella kankaalla.
-- Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään
vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on
isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa
kanuunanlaukausta.
-- Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia
tavallista aikaisemmin, huomautti André.
-- Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että
meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja
silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun
vaan on asioista selvillä. Ainoa _vaikea seikka_ on se, miten pääsette
pujahtamaan tästä talosta pois.
Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken
säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut
kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen
soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen
ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja
olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä
hetkenä oli niin tarpeellinen!
Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi
hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti
päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen
mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén
siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja
uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen
liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua
näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina
elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita,
alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä
himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana
Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista
sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka
Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen,
että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat
neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."
Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien
plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti
tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä,
kenenkään heitä näkemättä.
André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut
hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä
niin ankarasti kielletty... Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän
seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan
elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi!
Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli
esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli
heitä...
Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein
unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli
edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut
rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon,
uhaten terävillä piikeillään.
Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli
rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä
Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen
toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.
-- Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa
lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme
huippu!
Ja kun neekeri oli astunut sisään:
-- Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde
heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle
paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä
kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että
et palaa tyhjin toimin!
Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: _Havahtuneita_, André
Lhéryn viime romaani.
Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille
toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén
käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja
tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.
André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin
suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi
jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja
kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.
Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät
olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten
tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä.
Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin _niskansa paljastaminen_
miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen,
eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.