Viimein tuli marraskuun 12 päivä -- Ramazanin 4 -- jona he toteuttivat
jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä
oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he
olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan
vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.
Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli
kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen,
toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä
suloisena."
Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi,
tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun
aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan
kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen
Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä
vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön
laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.
Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli
taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön
tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä
ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen
ilma oli.
Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet
niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta,
että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi
turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja
rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia
olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat
vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan
mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt
tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä
mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat
liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat
uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla
puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli
niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta
ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.
-- Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että
meidän olisi pakko puhutella teitä.
-- No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen
muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi
voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.
Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin
sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla --
tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli
kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää
kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja
puhutteli ystäväänsä sanoilla: _Iki guenzoum beyim effendim_ (=
Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei,
olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen
iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen
mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.
Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset
beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli
miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.
Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein
saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen
suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain
korppeja mustien sypressien juurella.
He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä,
vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli
ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.
He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita
vallituksia... Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin
pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka
täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä
yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen,
jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan
taivaan alla.
Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André
nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien
toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André
neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä
päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina
olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat
vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon
paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista,
joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet
vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli
neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista,
jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka
häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.
Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa
poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon,
keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva
tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä
kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät
tiehensä.
Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka
André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut
kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.
Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista
olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet,
vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja
asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin
ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin
odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan
kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän,
joka ei rukoillut.
Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen
unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten
turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan
ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine
kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä,
ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan
unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; -- ja hän itse oli siellä,
likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.
Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan
kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe,
joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti.
Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297
kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun
puolesta."
Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai
oikeammin heimonimi.
Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.
-- Mutta -- näin hän virkahti -- Djianghir nimisiä perheitä asuu
minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat
Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla
kuin minun sukuni.
Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten
yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä
rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun
entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä,
jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka
monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle
naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina,
harvinaisina ja ihmeen ihanina.
Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat
seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää
povea pudisti raju yskä.
-- Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin,
ja astukaamme hyvin nopeasti...
Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista
sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka
aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André
näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä -- ja hän antoi
hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.
Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät
tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan
heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon
paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta,
päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun
sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.
Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko
ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä
jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti
hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa
Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä
ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä
Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan
epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan
taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan,
Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään.
Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä
vaaleanpunaisesta pohjasta -- sammuvasta iltaruskosta -- musta
ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli,
katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven
alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata...
Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille,
joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he
kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen
elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja
hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset
ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä
hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä,
yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota
joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet
tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén
hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat...
Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan
laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan
vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet
menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.
Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä,
joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa
sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen
aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä
jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten
seurassa!
Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella
lumihiutaleita: ensimäinen lumi... Siellä kaukana, yksinäisellä
suurella hautausmaalla satoi lunta.
Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt
ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan
haaremiin.
Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.
Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman
vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme,
joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan
ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja
harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.
Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne
luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö
niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne
kotimaahanne.
Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette
niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla
olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa
olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me
olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen
hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen
omasta vaan _toisen_ puolesta.
Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien
ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi
valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.
Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta!
Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette
niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista
onnettomammiksi?
_Djénane_.
Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille
sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen
kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen
sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne
Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä,
sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi... Tiedättehän,
_mistä_ olemme ne ottaneet?...
Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa
aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet
tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja,
kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme...
_Mélek_.