Keskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten
katujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja
joiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin
puutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi,
kaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset
ristikot estivät luomasta katseita.
Kaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna
kokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi
läheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren
pettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja
muutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin
katsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja
rukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.
Siellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti
siselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä,
kolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein
kuluneine kulta-arabeskeineen.
Turkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin
oppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta.
Matkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita
joukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat
lähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet
vuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat,
pistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa.
Peläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt,
sillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he
kuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä
kissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen
häntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli
sille tuottanut.
"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne",
-- siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä
päivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei
näyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet
sanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan
itämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä:
seinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä
huoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.
Kun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti
Andréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa
Aladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat
ja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi,
säteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina.
Vanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat
heidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja
hiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen
edessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle
raikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.
Heidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén
kunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi
heidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla
kultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita,
siten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat
näyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset
silmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan,
puolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai
kuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin
tsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten
salaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen
vuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja
Andrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä
levisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen
moskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.
Heitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään --
niinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin
tasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien
käsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota
heille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu
nainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä
hameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen
hienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat
pohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.
-- Miksi ette ole iloinen tänään? -- kysyi Djénane ihan hiljaa
Andrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?
-- Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään
niin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi,
mainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se
saattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan
pahoita teitä.
Mustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen
joukosta -- jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia -- André
tunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista,
jotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon,
joiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä.
Mélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja
täten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen
ystävällisesti hymyilen:
-- Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!
Heidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui
ranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti
suurta mielenkiintoa.
Tämä nainen virkkoi Andrélle:
-- Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata
turkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan?
No niin -- suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen
neuvoo André Lhérytä -- jos kirjoitatte persoonattoman romaanin,
antamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien
sankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se
virkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet?
Eikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen "Medjé" kirjanne jatko,
kuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?
-- Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut
nolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle
vaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.
-- Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan
siitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta
omaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle
mielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat
mainitsemaan omat toivomuksensa...
-- Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti
se mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. -- Aina
joukko kirjeitä -- ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja
lopuksi kuolema -- harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti
rakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä
nykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa
itsetietoisuuteen.
-- Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne
miehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni
joukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me,
ja lisäksi...
-- Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan
kuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra
Lhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen
tulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä
toimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: _Muukalainen,
joka on hänen näköisensä kuin veli_, mies, joka samoin kuin hän
on elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat,
palaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä
nuoruutensa, innostuksensa?... -- Teidän tehtävänne on siihen vastata,
herra Lhéry! -- Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on
ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut
pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä
kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt
hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en
tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet
vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan,
jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis
useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista
ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta...
mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai
seikkailuhalusta...
-- Mutta ei -- Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin
lapsi -- te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin
koulutyttö... Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin
tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin
odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota
harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa...
Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin,
mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun.
Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut
kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.
-- Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua... Tuon tarinan
loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että
turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan.
Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on
siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin
armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen _työn ja toiminnan
muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja
unelmastaan_.
André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti
odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa
entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat
itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken
tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä
itsellä ei ole mitään osaa... Hän oli tutkimaton... Mustien naisten
poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä
luottamusta kuin hyvä pikku toveri:
-- Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.
-- Minunko... Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?
-- Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän
molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että
me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.
-- No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla
havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun
säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne?
Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen
ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti
hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka
niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt
minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.
Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:
-- Minäkö Nedjibén näköinen!... Oi, tunnen sisälläni samanlaista
mielenliikutusta kuin te!... En voi olla sanomatta teille, André, että
tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani...
Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut
kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen
tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset
nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti
verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä
alakuloisuutta herättävää vertailua.
-- Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane
äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo
tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi
kolmekymmenvuotiaaksi.
André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja
joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan
todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua
tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen
kohoamaan takaisin.
-- Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli -- näiden omituisten
nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he
ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu
minun ikäiselleni miehelle...
Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon
jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen
oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen
katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama,
ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa,
joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja
autiommalta...
Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa?
Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului.
Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi
saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:
-- He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten
karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona...
André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna
sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa
paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja
ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen
nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä
suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa
aikaisemmin. -- Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut:
kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä,
alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla
ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet
kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman
suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa
hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset
arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin
näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa
tähtisikermiltä.
Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina
oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta
ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia,
ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan,
nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko
auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta
kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta,
nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia.
Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten
iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan
tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli
hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten
palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan
ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen
juhlaan.