Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme
haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.
-- Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on
tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa,
Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden
tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen
tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja
turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen
tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä
itämaalainen. Saattepa nähdä!
André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä
polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen
silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että
jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli
luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva
ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta
harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä,
mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut
tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon
taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen
kiinnittää muistiinsa tuon näyn!... Ja miksi hän piileskeli, kun hänen
ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään?
Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja
puhdas sielu?... Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia
hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.
-- Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo
ajatus on järkeä vailla.
Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin
kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi
kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike
olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!...
Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet
siirtyivät ylöspäin katoille -- yhä vastakkaisella seinällä sama hohde,
joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.
-- Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta
tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa
tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan
näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi,
joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne,
ymmärrättehän... Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän
mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti
säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi
ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen
ilmettä... Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan
vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä
rukoilen... Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää
tee... Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla
pitäisi...
Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli
valtimojensa sykinnän.
No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa
päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa,
täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin,
ihanine, syvän meren värisine silmineen.
Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten
kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain
niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä
vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen
ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai
äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.