André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä
oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata
kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän
tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien
harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla.
Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:
Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut
teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette
luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen
turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan
nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä,
pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä...
Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:
Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti
ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset
järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan,
että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti
surullisia.
Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko
kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja
muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä
asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme,
neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee,
kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin
palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä,
kuuntelematta vastauksia...
Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit,
joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli
toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia?
(Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry,
olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia,
suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul
Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen
ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme
huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet,
joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön...
Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain
odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi
rymyä, mutta joka ei koskaan tule... Tekisi mieli lähteä
kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna
pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.
Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa,
puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu
siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.
Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa -- tai
ainoastaan jonkun vieraan tuloa!
Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan
pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet
silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär,
vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan,
ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.
-- Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?
-- Minulla oli ikävä.
-- Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää
minne.
Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa.
Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo
välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka
kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.
Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:
-- No, rakastatko Ali-Beitä?
-- Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden,
että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon
kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin
löydän jotain parempaa...
Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen
vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa,
ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka
katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.
Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
paistettuja kastanjoita.
-- Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
rahoja mukana?
-- Ei ole.
-- Dilaverilla on.
-- Dilaver, osta meille kastanjoja.
Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat
pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he
vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja
se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen
syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen
katetuissa vaunuissa.
Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät
toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset
lauseet:
-- Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
välitämme!
Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
on neuvo.
Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta.
Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin
pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen
vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on
nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa
ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee
sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin;
hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän
ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"
Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
-- Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa...
Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä
huvittavat, ei koskaan mikään muu.
En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua
sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja
heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle,
jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan
aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai
teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä
valomerta...
"..."