Djénane Andrélle:
Syyskuun 28 p. 1904.
Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla
Vesillä liikkujoiden joukossa on _ystävä_, se tietoisuus, että
noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille
tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina,
eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa
ehkä katse etsii meitä -- erikoisesti, meitä, eikä toisia,
jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties
kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan
ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt
paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä
lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin
hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.
Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja
teeskentelemätön, niin täydelleen _ystävä_, juuri sellainen, jota
olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla,
vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että
vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen
huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en
tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta.
Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden
sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän,
joita niin kauan on poljettu!...
_Djénane_.
He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien
vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun
uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui
veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta.
Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin
postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä
soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen
näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta
Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn
lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät
pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät
joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.
Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta
notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi
lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija,
jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa
polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä.
Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan
veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja,
puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus
ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat
olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen
nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman
ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.
Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa,
vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he
istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai
vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet,
jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla.
Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen
ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen
ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.
Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin
likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa.
Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka
muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla
hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista
aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset
tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli
täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen
elämään-heräämisensä aikaan... Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi
noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti,
mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen...
Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla
Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata
Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat
tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin
ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä
kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.
André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä
voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä,
sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli
peittynyt epävarmuuden usvaan.
Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan
yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa
tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän
näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek
heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan
eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."
Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen
rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita
keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia
ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät
maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat
syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta,
tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona
eristys on melkein yhtämittainen.
Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin
silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa,
uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu
talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.
Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian
rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli
soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli.
Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä
muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun
asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä.
Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava
lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki
pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.
Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka
aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti
vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat.
Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen,
saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi,
ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja
kurjassa kunnossa.
Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa
tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat
kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.
Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa
lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti
talon -- se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa
kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja
laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi
kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja
oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin
pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja
valittavan soittimen käyttämisessä.
-- Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.
-- Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin
näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.
Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta
ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana...
Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota
huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki
nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta
Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa
veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn
ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen
siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden
lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen...