XXVI.

Djénane Andrélle:

Syyskuun 28 p. 1904.

Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla

Vesillä liikkujoiden joukossa on _ystävä_, se tietoisuus, että

noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille

tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina,

eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa

ehkä katse etsii meitä -- erikoisesti, meitä, eikä toisia,

jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties

kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan

ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt

paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä

lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin

hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.

Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja

teeskentelemätön, niin täydelleen _ystävä_, juuri sellainen, jota

olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla,

vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että

vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen

huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en

tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta.

Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden

sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän,

joita niin kauan on poljettu!...

_Djénane_.

He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien

vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun

uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui

veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta.

Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin

postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä

soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen

näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta

Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn

lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät

pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät

joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.

Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta

notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi

lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija,

jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa

polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä.

Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan

veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja,

puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus

ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat

olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen

nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman

ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.

Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa,

vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he

istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai

vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet,

jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla.

Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen

ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen

ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.

Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin

likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa.

Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka

muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla

hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista

aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset

tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli

täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen

elämään-heräämisensä aikaan... Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi

noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti,

mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen...

Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla

Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata

Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat

tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin

ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä

kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.

André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä

voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä,

sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli

peittynyt epävarmuuden usvaan.

Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan

yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa

tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän

näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek

heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan

eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."

Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen

rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita

keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia

ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät

maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat

syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta,

tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona

eristys on melkein yhtämittainen.

Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin

silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa,

uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu

talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.

Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian

rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli

soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli.

Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä

muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun

asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä.

Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava

lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki

pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.

Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka

aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti

vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat.

Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen,

saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi,

ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja

kurjassa kunnossa.

Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa

tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat

kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.

Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa

lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti

talon -- se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa

kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja

laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi

kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja

oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin

pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja

valittavan soittimen käyttämisessä.

-- Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.

-- Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin

näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.

Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta

ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana...

Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota

huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki

nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta

Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa

veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn

ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen

siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden

lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen...

Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä · 第 33 / 64 题