Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:
Syyskuun 18 p. 1904.
Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi
käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne.
Se on _tyhjyyden_ tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että
meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei
ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan
onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta,
hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse.
Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme
masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan
ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka
kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua,
vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia!
Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä,
joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan,
jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa,
veljeä, vaan _ystävää_, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme
samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi
meitä etupäässä suojelevana ystävänä... Teidän maailmassannehan
on sellaisia miehiä, eikö totta?
_Zeyneb_.
_Täydelleen tyhjä_ olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se
on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään
vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta
toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes
hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan.
Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän
kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat
kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten
valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he
alati tuntevat.
Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on
jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin
rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään,
sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus
huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus,
joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen
Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden
kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut,
huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen
aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa
maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää... ja
suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen
naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän
maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on
ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa
ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu
vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan
ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen
valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!
Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä
uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin
vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti
välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen
kehitykseen nähden.
Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan
hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme
ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen
ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan
kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty
flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman
huumauksessa.
Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme
valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi
monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä.
Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko
sielumme teidän palvelukseenne...
Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla,
ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta
luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit
todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.
Muita pelkään... en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä,
niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä... Ei, pelkään
surua... sitten, kun olette lähtenyt pois.
Hyvästi André, ystävämme, _minun ystäväni_. Suosikoon teitä onni!
_Djénane_.
Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se
vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne
tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa -- sanokaamme
että hänen nimensä on esim. rouva Durmont -- tuli meitä tänään
tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi
tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän
puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että
eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin
ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain
ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti
moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän
antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa
sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on
meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te
olettekaan!
Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä
tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte
niin luotettavaksi, ajaa?
Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina,
voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta
kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun
tapaamme.
Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät
terveisensä.
_Mélek_.
Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille"
huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin
aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette
valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se
tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen,
se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."
_M..._
Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa
Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma --
jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla
viehättävällä varjokkaalla joella -- Andrén vene moneen kertaan souti
kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys
ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille,
jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla.
Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan
harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa
kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin
naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät,
mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin
sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien
puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku
Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."