He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella.
Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa
"Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden
kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti
mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon
kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin
isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia
verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille
matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden
uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja
muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki
päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät
varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä.
"Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa -- näin he
leikkisästi hänelle huomauttivat -- ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."
Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa
pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan,
paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan
hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane
yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa,
ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André
ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta,
joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.
Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan
heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana
Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava,
mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan.
Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli
tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu
aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin.
Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki
asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat
tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen
raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka
katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken
usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset
esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset
kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin
europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan
rauhaansa.
Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin"
välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.
Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri
nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein
koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle
vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt
vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin
muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat
valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka
näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten
kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet
seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina.
Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja
tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä
oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti
hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset
kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman
suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen.
Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät
ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät
saaneet näyttäytyä.
Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä
ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa
eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi
kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan
neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia,
ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta
ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä
europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.
Seuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa
kalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin.
Silloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen
laskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen
säestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen
äänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin
alaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä
vaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.
Syyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta:
he nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan
kanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä
Beikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa,
ja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi.
Sanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän
rakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta,
missä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen
vastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen,
mietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle
maihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista
kivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle,
nelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan
meidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet
intialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista
maata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan
meidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka
erityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se
on juuri sopivan laajakin -- noin puolen peninkulman pituinen --
niin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta,
ja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä
sen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille
nimen "Valtaherran-Laakso". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä
hyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä
muusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten
ruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta.
Majesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret
kiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän
tasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana
niitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi
ne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin
hitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro,
jossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja.
Sen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa
kesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat
miehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he
katselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina
kävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme,
neljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan
täyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä
vaatekappaleesta leikatut puvut -- usein vaaleanpunaista tai sinisiä,
kultakuteista Damaskuksen silkkiä -- järjestettyinä muinaisaikaisiin
laskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille.
Hämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä,
sekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan
tarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin
kentillä...
André kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein
joka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.
Sovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla
seuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia
tähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti.
Turkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen
tehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa
ainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä
tarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä.
Siitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun,
hän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli
torjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa,
veneessä jopa keskellä yksinäistä katua.
Hän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan
niistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he
alkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä
syksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet
ohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä
oli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin
oli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi
olla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.
Heidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli
sovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat
halunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen
kuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona
ihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden
ja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia.
Pian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan
punainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella
rannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla
ja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa
rosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella
äärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan
ilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä
se näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä,
ikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta
kuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.
Heidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen
toivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta,
alttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton
pieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat
oven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa.
Harvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen
alituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.
He eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä
päivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat
hurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina
katselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän
jalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.
Saadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten
kapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin
kaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut
vaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina
olivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet.
ja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri
näkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei
voinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei,
joka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.
Sillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen
kuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän
koetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä
katkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta
huomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota
tiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai
ainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen
tyynenä ja välinpitämättömänä:
-- Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!
Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa:
hän oli _havahtunut_ kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän
suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta
alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka
uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi
sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa
ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka
kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen
ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan
kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi
yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen
arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella
hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus
hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton,
ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.
-- En voi selittää -- näin ajatteli André -- mitä hän minusta tahtoo
enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä,
kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä
menneiltä ajoilta... En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona
vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan
näytä niitä.
Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle
ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He
syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat
kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan.
Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla,
aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen
setiensä seurassa.
Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä,
mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään.
Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko
jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki
muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo
kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja
Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein
valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea;
heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen
säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo
varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon
kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen,
keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt
lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta...
He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien
siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon.
Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas
muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet
kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset
autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä
kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua,
mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat
paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa
kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden
suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.
Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta
vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien
mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän
tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan
rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja
kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät
soittimiaan.