Djénane Andrélle.
Syyskuun 16 p. 1904.
Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin
yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut
rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta
ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli,
tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.
Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani
tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta
tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin
seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet
onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme
nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken
rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet
nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat
edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme
välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen
velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme
koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta
surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon
kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus
täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja
kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja
haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin,
matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä
tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana
emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista
ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään
ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli
sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho
syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi
varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä
morsiushuntuani.
Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona
myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä
niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että
tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka
he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain
sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme
jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne
muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin
huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla
uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus
olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte,
niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut,
niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut
suunniltani; te, joka olette mies ja joka _tiedätte_, voisitte
ehkä selittää minulle kaiken tuon.
Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne,
joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse
ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale
Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin
aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä
alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme!
Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois
maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva
teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua
todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.
Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani
noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan
lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei
kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut
puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana
päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat
oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin.
Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset
kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi
orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo
päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan
meille kahvia, joka meidän tuli juoda; -- tämä tapahtui puutarhan
perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa -- ja näen
vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa,
keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä.
Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia
ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti
päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän
sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin
rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi
sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin
rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi
kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella _onneni
kukka kuihtunut_ kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan,
vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole
tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi
ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."