André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan
enää saisi nähdä teitä jälleen -- tai oikeammin kuulla jälleen
ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä -- ja ainoastaan
sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle
henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan
toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."
Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään
vanhempaa, hieman isällistä ystävää.
Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo
pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton,
ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin
rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää
näkisi häntä.
Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän,
keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää
kutka he olivat, kaikki kolme.
Pari päivää myöhemmin he vastasivat:
Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme:
saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole
näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni
salaperäisyytensä on paljastettu?
Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan
tarinani jatkon.
Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan
minulle miettimisaikaa...
_Djénane_.
Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla
missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on
Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija,
ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine
ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään
takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla
laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee
muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne
kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat
meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta,
voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin
huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat
veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään
esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.
Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa
kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.
_Mélek_.
Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi".
Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä
aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut
lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä
helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä
asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus
suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan
puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli
komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen
kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat
ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus
liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä
puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.
Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin
tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi
André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille;
sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia,
ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina
vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä
"Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.
Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin.
Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta,
samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa
sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.
Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka
virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka
perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet":
vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä,
laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.
Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain
toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia,
toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen
keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen,
ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen
majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen
pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen
niin monta salaperäistä kaunotarta.
Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla
kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen
ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän
mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut
siniset liverit.
Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen
kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä,
osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla,
jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä
varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä.
Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä
kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan
laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet
kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine
rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia
askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään
miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin
ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa,
vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin -- vaaleansinisiin, ruskeisiin
tai punaisiin -- ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut
valkeamusliiniseen huntuun.
Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä,
vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit
silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse
edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni
toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella
lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä
pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja
vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset
taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä
ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten
soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan
noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu
keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee
valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun
istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas
soutaa myötävirtaa -- ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi
edestakaisin puistokujassa.
Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."
Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei
enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin
valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan
tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman
veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä
päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia
amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä,
joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä
hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä
näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti
kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi
lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin
pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä
verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla
yldiziin. -- Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet
verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston
valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin
kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä
Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.
Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen
sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja
tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa
kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä,
jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut --
epäilemättä molemmat vanhemmat heistä -- ja kolmas, lapsellisin, istui
kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä
ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan
päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti
Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt
portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka
istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista
ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman
säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti
silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb,
joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja
kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli
Djénane.
He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään.
Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle,
mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.
Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä
kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua;
tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.
Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta,
jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet
hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit
naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua
pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi
ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten
näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään.
Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin
hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.