Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua
jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.
Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin
rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä
edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen
kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli
tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt
leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli
valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit
olivat väriltään punaiset.
Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa
ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja
taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen
ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki
edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut
yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki
istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin
soutukilpailussa.
He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä
häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta
harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.
Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa,
jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.
Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:
Elokuun 3 päivä 1904.
Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin
aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet
vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle
Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä
karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.
Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet
yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun
päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla.
Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden
elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot
käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti
olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä
halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin
vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.
Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme,
vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä,
punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä
suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.
Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä,
kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen
vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla
siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te,
länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee
vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton
elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi
valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin
siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!
_Djénane_.
Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita
säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan
voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat
meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat
lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille
outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa...
_Zeyneb_.
Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä
kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset -- mutta olkoon tämä
sanottu ainoastaan meidän kesken -- ovat "hassahtavia". Varsinkin
Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka
ei enää tahdo teitä tavata.
Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa
käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan).
Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa
kirjeen postista.
_Mélek_.