_Djénane Andrélle_.
Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).
Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani
jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä
seikkailua.
Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes
tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja
tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.
Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän
hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti.
Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä
silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme
toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään.
Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa,
pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni
välinpitämättömänä: "Djénane"!
En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä
enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki
paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli
häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän
luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken
kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa
huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."
Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle
ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten,
millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä,
taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin
tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa,
en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.
Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden
lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen
silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa -- hän
sanoi -- lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."
Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu
elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään
kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni,
tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen
palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan,
eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.
Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja
ja jalokivihelyjä.
Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani.
Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että
edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen
uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen
tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen
koko vavahduksen.
Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin
olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö
hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini
luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut
käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä
lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan
ja huumasi minut hyväilyillään.
Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota
toista, jos hän yhä vielä rakasti minua... ja silloin, André,
opin tuntemaan miehet, -- ainakin meidän maamme miehet: tämä ei
edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei
ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla
naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis,
hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut
omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli
tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua?
Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi
saanut sitä tietää.
Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä
ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka _tahdoin_
antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut
tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen
notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin
olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät,
tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei
Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja
rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.
Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen.
Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut
hänen rakastajansa mieltä... Mutta en elämässäni ole kokenut
surullisempia päiviä... Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää
ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan
lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus:
saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman
rakkauden tähden...
Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia
itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan,
jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä
leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis -- ja
eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita
täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden
ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja -- niitä minä yksinomaan
tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin
kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä
niin erilaiset ajatukset...
Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä
Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun... Ja kuinka
kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani
viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani
valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!
Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen
pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään,
lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa
kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava
keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina
lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti
käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli
hajuvesipullojani kaltainen.
Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani
sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi
vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen
tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo
kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané
hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen
kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin
näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin
vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame
oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen
liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa
ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.
"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä.
Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja
kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi
paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja
että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän
perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi
oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.
Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka
levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus,
joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin
heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli
vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta
kehenkään suuttunut.
"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. -- "Aiot ottaa
avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme
sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"
Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä
talosta... Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle
esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet
olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin
täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen
kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan
kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut
heitä _sisariksi_; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut
häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina
tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä,
jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi.
Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti
yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun
pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen
hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli,
ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin
siitä muuten ensi kerran puhuttavan.
Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen
jäädäkseen.
Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä
kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei
huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi
minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden,
jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia
ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen
puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin
ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa,
entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin.
Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.
Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.
Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden
kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut
luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi
minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt
käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona
hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden,
joka minut vapautti.
Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman
viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa,
joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat
minua vielä jonkun aikaa edelleen.
Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi
sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei
enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on
lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni
rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä.
Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni
on alkanut uutta elämää.
Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö
te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä
olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee
mahdotonta.
_Djénane_.