Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.
Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
(frankkilaista ajanlaskua).
Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.
Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa,
avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä
kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa
Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä
talossa.
Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi,
tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis
vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin
voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle
pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään
vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta
sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää
himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.
Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä,
mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin
katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat
viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole
laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä
kuin meidän: niissä _haaremi_, jossa meidän täytyy asustaa, ja
_selamlike_, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat
kokonaan erotetut toisistaan.
Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini,
kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa;
viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri,
tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät
ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.
Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti.
Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa
ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli
neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla
oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista,
samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja
yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani -- oh,
muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä
sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani,
että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin,
ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä
odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka
eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä,
vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket,
joina minun täytyi näytellä nuken osaa -- tai vieläkin halvempaa
osaa...
Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja
kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle
lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa
koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti
hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä
ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen
oivalsin täydesti.
"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa"
-- näin hän huomautti. -- Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis
ja rakastunut... Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.
Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa
ihailtiin hänen suloaan -- nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet
olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua.
Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy
uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen
pienet, suippokärkiset hampaansa.
Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka
suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni,
kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois
kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi
pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen
ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle,
joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi
suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä
valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta
opit rakastamaan!" -- "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä
kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." --"Mitä sinä välität
hänen ajatuksistaan? Sinä omistat _hänet_, ja omistat hänet
aivan _itseäsi varten_!" -- Hän painosti viime sanoja, ja hänen
silmissään oli ilkeä ilme.
Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden
kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän
väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä
lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia
sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada.
Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten
olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin
Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin
laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in
ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden
kärsimysten alaiseksi?
Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain
välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat
meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla
tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta
tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen
osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota
olisin tuudittanut sylissäni.
Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin
ulkomaan lähetyksessä.
-- Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat
järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim.
lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.
Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa
pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän
toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä
oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.
Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin
kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret
sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin;
André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut
_Medjé'n_ ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne.
Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä
paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille,
me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin
monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä
huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte
Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä
Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän
kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!... Profeettamme
ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät
pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä
olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei
koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se
hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan
vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin
kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se
lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme...
Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla
lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel...
Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka
monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä?
Länsimaalaisiin naisiin, jotka _näkevät_ maailman, jotka elävät
siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee
yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille,
ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa
maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne
me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty
kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut
teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen
teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu
moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin,
aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin
teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle
muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja
säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!...
Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä
tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle,
jota ei _enää koskaan näe jälleen_.
Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta
aviotarinastani!... Luulenpa ehtineeni komeiden häideni
jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja
Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin
käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum,
aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton
nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin
noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin
pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä
Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret"], joille
ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.
Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan?
Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta
rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden
varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni
epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt
mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja
vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet
minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa
puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa,
kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni,
ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin
katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata,
niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.
Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin
ainoastaan orjieni seurassa.
Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista
kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille -- ja te
tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona
auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään
huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi
Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä
seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa
lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi
jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.
Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään,
näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä...
Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin
jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan
kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.
Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo
jatko tulee huomenna.
_Djénane_.