Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon
yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten
ystävien avustuksella.
Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen
kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään
uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.
Saavuttuaan kalmistoon, hän erotti kaukaa salaa korjatun haudan,
joka näytti kiiltävän uudelta kaikkien ympärillä olevien vanhojen
ja harmaiden patsaiden joukossa. Nuo pienet hautapatsaat, joista
toinen pystytetään pään, toinen jalkojen kohdalle kohosivat suorina
ja vaikeina kaikkien muiden lähistön hautakivien joukossa, jotka
olivat sammalen peittämiä ja jotka joko olivat kallellaan tai kokonaan
kumoon kaatuneet. Oli niinikään uusittu sinimaalaus hautakirjoituksen
kohokirjainten välissä, jotka nyt loistivat vahvasti kullattuina.
Paitsi lyhyttä kuolonaiheista runoa oli siinä luettavissa:
_"Rukoile Moharremin 18 päivänä 1297 kuolleen Ali-Djianghie Effendin
tyttären, Nedjibé'n sielun puolesta."_
Jo nyt oli vaikea nähdä, että käsityöläiset niin äsken olivat
työskennelleet siellä, sillä paksun alustapaaden ympärillä oli
jo pistänyt esiin minttua, ajuruohoa ja koko tuo tuoksuava
kasvimaailma, joka viihtyy kivikkomaassa, ja joka rehoitti toukokuun
auringonpaisteessa. Kookkaat sypressit, jotka ovat nähneet niin
monen kaliifin hallitusajan ja niin monta vuosisataa, olivat ihan
samanlaisia, jommoisina André aina oli ne nähnyt ja jommoiset ne
epäilemättä olivat olleet sata vuotta sitten, samanasentoisina,
samanmuotoisille jäykkine vaaleanharmaina oksineen, jotka luurangon
käsivarsien tavoin törröttivät ilmassa. Ja Stambulin vanhat muurit
kohosivat silmänkantamattomiin, vallinsarvi-jonoineen ja laidoiltaan
halkeilleine ampumareikineen, hiljaisuuden, ehkä entistään
yksinäisemmän hiljaisuuden keskellä.
Oli selkeän kaunis ilma. Multa ja sypressit tuoksuivat hyviltä. Tämän
hauta-aavikon herättämä surumielinen alistuvaisuus vaikutti sinä
päivänä miellyttävältä, suloiselta ja vakuuttavalta, teki mieli viipyä
siellä, halusi päästä osalliseksi näiden nukkujien rauhasta, ajuruohon
ja mintun peittämästä levosta.
André poistui mieli kirkastuneena ja melkein onnellisena, hän kun
vihdoinkin oli täyttänyt tuon pyhän velvollisuuden, joka oli ollut niin
vaikea, että hän sitä oli hautonut mielessä yökaudet. Vuosien kuluessa
matkoillaan, levottoman harhailevan elämänsä aikana, kaukaisimmillakin
retkillään hän lukemattomat kerrat, unettomina öinä oli ajatellut
tuota seikkaa, joka vivahti painajaisen ahdistaman unen mahdottomaan
yritykseen, nimittäin lohkeilevien hautakivien korvaamista Stambulissa
olevalla pyhällä hautausmaalla. Tänään se siis oli tapahtunut. Ja tuo
rakas pieni hauta tuntui kokonaan kuuluvan hänelle, nyt kun se hänen
tahtonsa vaikutuksesta oli jälleen saatettu kuntoon ja kun hän oli
rakennuttanut sen vahvaksi ja kestäväksi.
Tuntien sisällään aito-turkkilaista tunnelmaa tuona kauniina,
viileänä iltana, jona täysikuu pian oli heijastava sinervää valoaan
Marmarameren vetten, hän palasi pimeän tultua Stambuliin ja tunkeutui
muhamettilaisten korttelien keskustaan, istuutuakseen hänelle
jälleen tutuksi käyneeseen Sultani-Fatihin moskeijan edessä olevaan
puistikkoon. Siinä hän tahtoi haaveilla illan puhtaassa viileydessä ja
suloisessa itämaalaisessa rauhassa, polttaen nargileta, ympärillään
niin paljon haihtuvaa komeutta, rappeutumista, uskonnollista
hiljaisuutta ja rukousta.
Hänen saapuessaan paikalle, kaikki ympärillä olevat kahvilat olivat
sytyttäneet vaatimattomat lamppunsa; puiden oksille ripustetut lyhdyt
-- vanhat öljylyhdyt -- levittivät niinikään himmeätä valoa; ja
kaikkialla, penkeillä ja jakkaroilla, istui turbaanipäisiä uneksijoita
polttamassa, väliin vaihtaen jonkun sanan matalalla äänellä: kuuli
ainoastaan nargilepiippujen omituisen äänen -- niitä oli sadottain --
nimittäin veden porinan piipun pesästä, polttajan vetäessä henkeään
pitkään ja syvään. Hänellekin tuotiin tällainen piippu ja muutamia
hehkuvia hiiliä persialaisilla tupakkalehdillä, ja pian hän kaikkien
muiden ympärillä olijoiden tavoin vaipui puolihuumaukseen, joka oli
terveydelle vaaraton ja joka edisti mietiskelyä. Hän istui niiden
puiden alla, joiden oksista riippuivat nuo himmeävaloiset pienet
lamput, vastapäätä moskeijaa, josta ainoastaan puistikon leveys häntä
eroitti.
Tämä paikka oli autio ja piili varjossa, ja sen huonossa kivityksessä
vaihtelivat kuopat ja multa. Moskeijan julkipuoli, joka täytti taustan,
oli korkea, kunnianarvoinen ja yksinkertainen kuin linnoituksen muuri,
vailla muuta aukkoa kuin tuo vähintään kolmenkymmenen jalan korkuinen
suippokaarinen portti, josta astuttiin sisään pyhään esikartanoon.
Oikealla ja vasemmalla häipyi kaikki syvään, läpitunkemattomaan yöhön
-- haamoitti vaan epämääräisiä puiden, kenties sypressien, ääriviivoja,
noita kalmistojen tunnusmerkkejä -- ja tuo pimeys oli vielä omituisempi
kuin muualla, se oli Islamin rauha ja mysterio. Kuu, joka pari tuntia
sitten oli noussut Aasian vuorten takaa, alkoi nyt näkyä moskeijan
yläpuolella; hitaasti se yleni, ja vihdoin oli näkyvissä koko sen
pyöreä hopeanhohteinen levy, ilmavana ja vapaana tuon ainemöhkäleen
yläpuolella, niin ilmeisen selvästi heijastaen ääretöntä etäisyyttään
ja yksinäisyyttään avaruudessa!
Tuo sinervä valo levisi levenemistään ja tulvaili viisaiden, hurskaiden
polttajien yli, mutta autio, avoin paikka oli edelleen pyhien muurien
siimeksessä.
Kuutamoon sekoittui Marmaramerestä noussut viileä iltausva, jota
ei ollut huomattu aikaisemmin, se kun oli niin läpikuultavan ohut,
mutta joka nyt vaaleansinisenä verhosi kaiken ja saattoi utumaisen
näköiseksi tuon tumman moskeijamuurinkin, joka äsken näytti niin
jykevän raskaalta. Ja yläilmoille kohoavat minareetit näyttivät niin
läpikuultavilta, että tuntui kuin olisivat kuun säteet tunkeneet niiden
läpi; päätä huimasi katsellessa niitä tuon siniusvan ympäröiminä, niin
korkeilta, ilmavilta ja kevyiltä ne näyttivät.
Samaan aikaan alkoi Kultaisen-Sarven toisella rannalla -- oikeastaan
sangen lähellä siitä, mutta matkan päässä, joka näytti tavattoman
pitkältä, niin sanotussa europpalaisessa kaupunginosassa, nimeltä Pera,
yöelämä. Kaikenlaisia länsimaalaisia -- ja valitettavasti muutamia
nuorturkkilaisiakin, jotka jotakuinkin parisinmallisten pukujensa
perustuksella luulivat saavuttaneensa kadehdittavan sivistysmäärän,
kokoontui siellä oluttupiin, typeriin varietee-huoneustoihin tai
poker-pöytien ääreen Peran komeimpiin klubeihin... Mitä surkuteltavia
pikkusieluja onkaan maailmassa!
He olivat levottomia ihmisparkoja, tasapainonsa menettäneitä, onttoja
ja halpamielisiä, harhaluulonsa ja toiveensa menettäneitä. Hyvin köyhiä
verrattuina niihin yksinkertaisiin ja viisaihin miehiin, jotka täällä
odottavat muedsinin laulua yläilmoista, mennäkseen täynnä luottamusta
polvistumaan tutkimattoman Allah'n eteen ja jotka myöhemmin tulevat
kuolemaan rauha sydämessään, ikäänkuin lähdössä ihanalle matkalle!
Nyt odotetut äänet kaiuttivat kutsulauluaan. Nuo taivaan loistaviin
autereisiin häipyvien solakkojen tornien huipuissa asuvat miehet, nuo
yläilmojen vieraat, kuun naapurit, visertävät odottamatta kuin linnut,
äkillisen väräjävän haltioitumisen valtaamina.
On täytynyt valita tähän toimeen miehiä, joilla on tavattoman vahva
ääni, muuten sitä ei kuulisi noiden pilviä piirtävien minareettien
huipusta. Ei yksikään sävel mene hukkaan, kaikki, minkä he laulaen
sanovat kuuluu alas selvästi, tarkkaan ja helposti.
Uneksijat nousevat toinen toisensa jälkeen, lähestyvät puistikon
vielä varjossa olevaa osaa, astuvat sen poikki ja kulkevat hitain
askelin pyhää porttia kohti. Ryhminä, joihin aluksi kuuluu kolme,
neljä tai viisi, nuo valkoturbaaniset ja pitkätakkiset miehet lähtevät
rukoilemaan. Sitten saapuu toisia eri tahoilta, pimeästä ympäristöstä,
puiden ja katujen tummista varjoista, suljetuista taloista. He astuvat
äänettömästi pehmeät tohvelit jalassa, levollisina, hartaina ja
vakavina. Korkeaan suippokaareen, joka aukenee jykevässä alastomassa
muurissa, ja joka on kaikkien päämääränä, on ripustettu vanhanaikainen
lamppu muka sitä valaisemaan, ja tuo pieni liekki näyttää vallan
keltaiselta ja sammuvalta sen kauniin, häikäisevän kuutamon rinnalla,
joka täyttää avaruuden. Ja äänien alati laulaessa ylhäällä, syntyy
valkoiseen harsokankaaseen käärittyjen päiden keskeymätön jono, joka
katoaa summattoman suureen porttiaukkoon.
Kun avoimen paikan penkit ovat tyhjentyneet istujista, lähtee André
Lhéry niinikään moskeijaan, viimeisenä ja tuntien itsensä kaikkein
kurjimmaksi, hän, joka ei voi rukoilla. Hän menee sisälle ja jää
seisomaan oven suuhun. Siellä on pari kolme tuhatta turbaanipäätä,
jotka itsestään järjestyvät useisiin samanlaisiin riveihin, kasvot
kääntyneinä "mihrab'ia" kohti. Ääni keskeyttää hiljaisuuden,
valittavana ja sanomattoman alakuloisena; sen kimakka sointu
muistuttaa muedsimin ääntä, se heikkenee, kovenee, kaikuu värähdellen
äärettömien holvien alla, käyden yhä hitaammaksi, ja se sammuu kuin
kuolinkamppaukseen, taas alkaen uudestaan. Tämä ääni ohjaa tuon
tarkkaavaisen kaksituhatmiehisen joukon rukouksia; sen kehoituksesta he
lankeavat polvilleen, kumartuvat entistään nöyremmin ja heittäytyvät
viimein maahan, otsa kiinni permantoon, kaikki yhtaikaa, tehden
säännöllisen yhteisen liikkeen, ikäänkuin tuon surullisen, mutta
samalla niin lempeän laulun painamina, joka liitelee heidän ylitsensä,
toisinaan hiljaisena kuin kuiskaus, mutta kuitenkin täyttäen äärettömän
pyhätön.
Siihen leviää heikkoa valoa pienistä lampuista, joita siellä täällä
riippuu kaikuviin kattoholveihin kiinnitetyistä pitkistä nyöreistä;
jos eivät seinät olisi niin häikäisevän valkoiset, saattaisi siellä
tuskin nähdä. Ajoittain kuulee siipien suhinaa: kesyt pääskyt, jotka
häiriintymättä saavat pesiä ylhäällä lehtereillä, heräävät valosta
ja kaikkien noiden kauhtanoiden hiljaisesta kahinasta, lentävät ulos
pesistään ja liitelevät pelottomina yläpuolella tuhansia turbaanipäisiä
rukoilijoita. Hartaus on niin syvä, usko niin vahva, että kun otsat
kumartuvat alas heikon kimakan äänen värisevästä kehoituksesta,
luulee näkevänsä hiljaisen, tuhansilta huulilta nousevan rukouksen
suitsutuspilven tavoin kohoavan ylös.
Oi, jospa Allah ja kaliifi vielä kauan suojelisivat ja eristäisivät
hurskasta, ajattelevaista, hyvää ja rehellistä Turkin kansaa, joka on
maailman jaloimpia, Joka kykenee tekemään suunnattomia ponnistuksia ja
osoittamaan ylevää sankarillisuutta taistelukentällä, jos on kyseessä
isänmaan, Islamin ja uskon puolustaminen!
Rukouksen loputtua André poistui oikeauskoisten kanssa ja istuutui
jälleen tupakoimaan taivasalle yhä kirkkaammaksi käyvässä kuutamossa.
Tyynen iloisena hän ajatteli korjattua hautapatsasta, joka sinä hetkenä
kohosi suorana, valkeana ja kauniina kuutamoyön kirkkaassa valossa.
Ja nyt, kun tuo velvollisuus oli täytetty, hän saattoi matkustaa pois
täältä, sillä olihan hänen tarkoituksensa ollut viipyä ainoastaan niin
kauan. Mutta Itämaiden lumous oli vähitellen taas vallannut hänet,
ja sitäpaitsi noiden kolmen pienen salaperäisen olennon oli määrä
palata kesän tullen, ja hän tahtoi vielä kerran kuulla heidän äänensä.
Alkuaikoina oli tuo seikkailu herättänyt Andréssa tunnonvaivoja hänen
ajatellessaan sitä luottamuksellista vieraanvaraisuutta, jota hänen
turkkilaiset ystävänsä olivat hänelle osoittaneet, mutta sinä iltana
hänellä ei enää niitä ollut.
-- Enhän oikeastaan -- näin hän ajatteli -- loukkaa heidän kunniaansa;
mikä muu tunne voisikaan vallita minun ja Djénanen välillä kuin tavaton
ja suloinen ystävyys; onhan hän niin nuori, että voisi olla tyttäreni,
enkä sitäpaitsi ole hänen kasvojansa nähnyt, enkä luultavasti koskaan
tule näkemään.
Muuten hän sinä päivänä oli häneltä saanut kirjeen, joka näytti
lopullisesti ratkaisevan asian.
Eräänä päivänä -- näin hän kirjoitti keskellä "nukkuvaa metsää"
olevasta palatsistaan, mikä ei estänyt häntä itseään olemasta
täysin hereillä -- eräänä päivänä;, saatuamme päähänpiston ja
tuntien itsemme tavallista suuremman siveellisen eristyksen
ympäröimiksi, ärtyisinä ylipääsemättömän muurin tähden, jota
vastaan alati töytäämme, ja joka runtelee meitä, teimme rohkean
päätöksen tutkia, minkälainen henkilö te oikeastaan olette.
Tämä, sekä uhmailu ja uteliaisuus olivat ensi syyt siihen, että
halusimme tavata teidät.
Se André Lhéry, johon tutustuimme, oli aivan toisenlainen, kuin
miksi olimme häntä kuvitelleet. Mutta teidän oikeata minäänne,
johon olette antanut meidän tutustua, emme koskaan enää unhota.
On kuitenkin tarpeellista lähemmin selittää nämä sanat, jotka
naisen lausumina miehelle melkein vaikuttavat epäonnistuneelta
kohteliaisuudelta. Emme koskaan voi unhottaa teitä sentähden,
että teidän kauttanne olemme oppineet tuntemaan sen seikan, joka
epäilemättä on viehätyksenä länsimaalaisten naisten elämässä:
henkinen kosketus taiteilijaan. Emme koskaan voi unhottaa teitä,
sentähden, että olette osoittanut meille hiukan ystävällistä
myötätuntoisuutta Te olette osoittanut harrastusta meidän
olemuksemme parhaaseen puoleen, _sieluumme_, jota meidän herramme
tietämättä, olimmeko kauniita vai vanhoja linnunpelättiä, ja
valtijaamme tähänasti ovat pitäneet vallan mitättömänä. Te olette
saanut meidät aavistamaan, kuinka arvokas miehen puhdas ystävyys
voi olla.
Se oli siis todella sitä, mitä hän oli ajatellut: miellyttävää sielujen
kiemailua, eikä muuta, ja lisäksi kiemailua vaarojen uhatessa, mutta
aineellisten, eikä siveellisten. Ja kaikki tämä oli pysyvä puhtaana
kuin lumi, kuin moskeijain valkoiset kuutamossa hohtavat kupukatot.
Hänellä oli mukanaan Djénanen kirje, jonka äsken oli saanut Perassa,
hän otti sen jälleen esille rauhassa lukeakseen sen uudelleen
läheisestä oksasta riippuvan lyhdyn valossa:
Nyt, kun emme enää voi kohdata teitä -- hän sanoi -vaivumme
suruksemme jälleen tylsyydentilaamme! Saatattekohan te, jonka
oma olemassaolo on niin vaihteleva, niin värähtelevä, käsittää
meidän elämäämme, joka on niin väritön ja jonka vuodet seuraavat
toisiaan jättämättä jälkeensä muistoja. Tiedämme edeltäpäin mitä
huomispäivä meille on tuottava -- nimittäin se ei ole tuottava
meille mitään -- ja kaikki seuraavat päivät kuolemaamme asti ovat
kuluvat yhtä mauttoman levollisina, yhtä yksinkertaisen harmaina.
Elämämme on niin väritöntä, vallan kuin pumpuliin käärittyä, niin
että meidät valtaa halu saada kiviä ja okaita.
Europasta saapuneissa romaaneissa kohtaamme aina ihmisiä, jotka
elämän ehtoona itkevät menetettyjä harhaluulojaan. Oi, heillä on
ainakin ollut niitä, ja he ovat ainakin kerran kokeneet hurmausta
tavoitellessaan jotain kaunista kangastusta! Meillä sitävastoin,
André, ei koskaan ole ollut mahdollisuutta omata harhaluuloja, ja
kun vanhuutemme lähestyy, ei meillä edes ole tuota surumieliseksi
tekevää ajanvietettä itkeä niitä... Kuinka paljon täydellisemmin
olemmekaan tunteneet tämän siitä lähtien, kun teihin tutustuimme.
Ihania nuo hetket, jotka Sultan-Selimin kaupunginosan vanhassa
talossa vietimme teidän seurassanne! Siellä toteutui unelma,
jota ennen emme rohjenneet edes toivoa: saada pitää André
Lhéry'tä yksinomaan meidän piirissämme, kokea hänen puoleltaan
sellaista kohtelua kuin _ajattelevat olennot_, jotka eivät ole
mitään leluja, melkein sellaista kohtelua kuin ystävät ainakin,
niin että hän meille paljasti sielunsa salaisiakin puolia!
Vaikka tunnemmekin ainoastaan puutteellisesti elämää Europassa
ja tapoja teidän seurustelupiireissänne, olemme kuitenkin
täysin oivaltaneet kuinka arvokas oli se luottamus, jolla te
vastasitte tungettelevaisuuteemme. Sillä siitä olemme olleet
täysin tietoiset, ja ellei meillä olisi ollut harsojamme, emme
varmaankaan olisi olleet niin rohkeat.
Nyt teemme teille vallan suoraan ja teeskentelemättömästi
ehdotuksen. Kuullessamme teidän kerran puhuvan eräästä teille
rakkaasta haudasta, heräsi meissä kaikissa sama ajatus, jota
pelontunne kuitenkin esti meitä ilmaisemasta. Mutta nyt, näin
kirjeessä, rohkenemme sen tehdä... Jos tietäisimme, missä
ystävättärenne hauta on, voisimme käydä joskus rukoilemassa sen
ääressä, ja teidän matkustettuanne pois voisimme valvoa sitä ja
antaa teille tietoja siitä. Ehkäpä teille olisi suloista tietää,
että se maailman sopukka, missä lepää osa sydäntänne, ei ole
välinpitämättömyyden ympäröimä. Ja iloitsisimme niin suuresti
tästä meidän välillämme olevasta hiukan todellisesta siteestä,
silloin kun te jo olette kaukana meistä. Entisen ystävättärenne
muisto ehkä estäisi nykyisiä ystävättäriänne unhottumasta...
Ja rukouksiimme hänen sielunsa puolesta, joka on opettanut teidät
rakastamaan meidän maatamme, sulkisimme teidätkin, jonka sisäisen
ahdistuksen selvästi olemme huomanneet. Kuinka omituista, että
sen jälkeen kuin opin teidät tuntemaan, minussa jälleen on
herännyt toivo, minussa, joka jo olin sen menettänyt! Minunko
tehtäväni on muistuttaa teille, ettei ole oikeus rajoittaa
odotustaan ja ihannettaan tähän elämään, kun on kirjoittanut
sellaisia sivuja kuin te eräissä kirjoissanne...
_Djénane_.
Tätä hän kauan oli toivonut, nimittäin tilaisuutta jättää Nedjibén
haudan hoidon jollekin henkilölle täällä: tämä unelma, jonka
toteutumista hän tuskin oli rohjennut toivoa oli ollut se, että olisi
voinut uskoa tuon hoidon muutamille turkkilaisnaisille, jotka olivat
samaa rotua ja uskoa kuin pieni vainaja. Djénanen ehdotus, joka lujitti
hänen kiintymystään häneen, tyydytti täysin hänen toivonsa ja rauhoitti
kokonaan hänen omantuntonsa hautaan nähden.
Sinä ihanana yönä hän ajatteli menneisyyttä ja nykyisyyttä;
tavallisesti hänestä tuntui, kuin aika olisi uurtanut syvän kuilun
hänen Turkinmaalla viettämänsä elämän ensi lapsellisen olon ja
nykyhetken välille, mutta sinä iltana hän sitävastoin näki ne niin
lähellä toisiaan, kuin olisivat ne keskeytymättä seuranneet toisiansa.
Tuntiessaan itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi, kun
sitävastoin vainaja jo niin kauan oli ollut kahmalollinen tomua syvällä
maan povessa, hän koki sisällään vuoroin raatelevia tunnonvaivoja ja
häpeää, ja vuoroin hän kun ylenmääräisesti rakasti elämää ja nuoruutta
-- melkein itsekästä riemuvoittoa...
Ja toistamiseen tuona iltana hän muisteloissaan yhdisti Nedjibén ja
Djénanen: olivathan he kotoisin samasta maasta, tsherkessiläisnaisia
molemmat, toisen ääni oli monesti muistuttanut toisen ääntä, muutamia
turkkilaisia sanoja he äänsivät samalla tavalla...
Äkkiä hän huomasi, että varmaankin oli hyvin myöhä, sillä sieltäpäin,
missä puiden pimeät ryhmät häämöittivät, kuului muulien kellojen
kilinää -- nuo hopeanheleät tiu'ut, jotka helisevät öisin Stambulissa:
puutarhureita, jotka tuovat kaupunkiin koreja täynnä mansikoita,
kukkia, papuja, salaattia, kaikenlaisia kevään tuotteita, joita
valkohuntuiset kansannaiset aamulla ostavat moskeijain edustalla. Hän
katseli ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa tupakoitsija, joka vielä
viipyi täällä. Melkein kaikki pienten kahviloiden edessä olevat lyhdyt
oli sammutettu. Hänen hartiansa olivat kosteat kasteesta, ja poika,
joka seisoi hänen takanaan puuhun nojaten, odotti kärsivällisesti
kunnes hän lopettaisi, voidakseen viedä pois vesipiipun ja sulkea oven.
Oli kohta puoliyö. André nousi ja alkoi astua alas Kultaisen-Sarven
silloille päin, kulkeakseen toiselle rannalle, missä asui. Näin
myöhään tietysti oli mahdoton saada ajoneuvoja. Poistaakseen Vanhasta
Stambul'ista, oli hänen kuljettava pitkä matka nukkuvan kaupungin
poikki, jonka talot olivat mykät ja teljetyt, jossa kaikki oli kuin
jähmettynyttä häikäisevän kirkkaassa, aavemaisessa kuutamossa. Hänen
oli kulkeminen korttelien läpi, joissa kadut milloin olivat ylä-,
milloin alamäkiä, milloin mutkittelivat sokkeloina, ikäänkuin tahallaan
eksyttääkseen myöhästynyttä kävelijää, joka ei suinkaan kohdannut
ketään oikealle tolalle neuvojaa. Mutta André tunsi ulkoa kaikki nämä
mutkat. Oli myös yksinäisiä toreja moskeijoiden ympärillä, joiden
kupuryhmät kuu verhosi äärettömän avaroihin valkoisiin käärinliinoihin.
Ja kaikkialla näki hautausmaita, arapiantyylisten vanhanaikaisten
ristikkoaitausten suojaamina, haudoilla lamput, joissa paloi pieni
keltainen liekki. Joskus näki marmorisen hautakioskin ikkunasta
heijastuvan himmeän valon; mutta tämäkin oli vainajille sytytettyä
valaistusta, eikä maksanut vaivaa luoda katsetta sinne sisälle; siellä
ei ollut muuta kuin joukko korkeita ruumisalttareita, ajan hampaan
kalvamia ja tomukasojen peittämiä. Kaduilla makasi punakeltaisia koiria
joukoittain, tiheästi toisiinsa kiinnisullottuina -- turkkilaisia
koiria yhtä hyvänsävyisiä kuin itse muhamettilaiset, jotka antavat
niiden vapaasti elellä. Nuo koirat eivät suutu, vaikka polkee niitä
jalallaan, kunhan ne vaan käsittävät, ettei se ole tahallista. Muuta
ääntä ei kuule kuin ajoittain yövartijan rautakärkisauvan kolhauksen,
sen tärähtäessä kaikuvaan katukivitykseen. Vanha Stambul, kaikkine
hautoineen, nukkui sinä yönä vaipuneena uskonnolliseen rauhaansa yhtä
häiriintymättä kuin kolmesataa vuotta sitten.