Seuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin,
ollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden,
herra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat
eksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän
seurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä
André ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva
de Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti
hiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista
liikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin
sitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka
varmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.
-- Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.
-- Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja
mieheni seurassa.
-- Ja kuka oli tuo nainen?
-- Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.
-- Vai niin!... Onko hän kaunis?
-- Enempää kuin kaunis. Hurmaava. -- Ja rikas ajoneuvoista päättäen?
-- Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan
vastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas
mestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja "rakas mestari",
tietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli,
kuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki
----:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen
tee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane
oli vieraiden joukossa... Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä
pahanpäiväisesti...
-- Ehkäpä te?
-- En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette
läsnä... Se oli kreivitär d'A... No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi
puolustamaan teitä niin tulisesti... Muuten minusta tuntuu, kuin
herättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?
-- Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin
hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut
merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.
-- Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on
ajelemassa.
-- Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta,
naista hänen seurassaan.
-- Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.
-- Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?
-- Vanhempi on nimeltään Zeyneb... toinen... Mélek, luullakseni.
Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli
liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.
Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari
päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin
postileima:
Toukokuun 18. päivä, 1904.
Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi
ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin
ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen,
voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme
asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja
kukkasten peittämien muurien taakse!
Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana
kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa:
ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja
meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat
tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.
Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme
unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme
Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme
muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja
joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta
samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan
vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja
tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota
uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka
sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on
vapautunut, ei edes, että se on olemassa.
Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja
kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta
te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän
sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä
sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää...
Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että
kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan
puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille
kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne
tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen
pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja
päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa
vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva
runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja
joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät
enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin
tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä
olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja,
jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa
keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti,
oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on
pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka
nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan.
Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja
keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt
kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka
ennen pitkää kokonaan katoavat.
Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa
suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne
"Kabulin maa" -- meidän _oman_ kappaleemme, nimittäin kappaleen,
jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi
voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat
ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia
ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa
meitä viileine tuulahduksilleen... Nyt olemme siis nähneet
Kabulin.
Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta
yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi _teitä_
itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita
teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole
surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja
levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne.
Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne...
Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa
edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja
välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne,
niinkuin ennen?...
Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa
puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä;
ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja
kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka
sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta.
Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä
kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista!
Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan _olisi vapaus!_
Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme
hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä
on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa
luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on
meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa,
mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne
pieluksemme alla.
Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia
varjojanne?
_Djénane_.