Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi
Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana
lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon
suljettuja isoja pahvikortteja.
-- Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja
kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän
repi auki kuoren.
Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja,
niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä
ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä
Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen
ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat
hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja
Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten
korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi
edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka
kokonaan peitti ne sekä hiukset.
Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä
talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut
ketään häijyä haltijatarta.
-- Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka
ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli
hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut
teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla
on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin
vaarallista osaa... Mutta kun tämä on viimeinen kerta...
He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa;
epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla
siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.
Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat
jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan
eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen
tulee -- joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut
itsensä, tuhansille välinpitämättömille -- tämä oli niitä harvoja
tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.
Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus
verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa
maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa -- ja tämä on ehkä ainoa
seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!
Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys
André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He
tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt
mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek
kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta
vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää
itsestään.
Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat
lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat
yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän
rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta
huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää
ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi,
jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään
riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi,
ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi,
jona veitikkamaisen lapselliseksi.
Nämä naiset olivat ensimäiset _sivistyneet_ turkkilaisnaiset, joiden
kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin
puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä
ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden
ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan
kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.
Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen
kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että
heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat
olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä
yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat
yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta
olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan
miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän
puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, _sieluina_,
ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.
Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä,
joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä
liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane
puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien
suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin
toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta
hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan
olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus
oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen
käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään
muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä
kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; --
nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle
todisteluainesta seuraavana päivänä.
Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää
oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen
ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta
tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä
haaremissa oli puolihämärä.
Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät
säpsähtämään.
-- Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan
ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet
pujahtamaan ulos!
Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja
läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään
näyttivät nuorilta ja hienoilta.
-- Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan
heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?
-- Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen
erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli
väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.
He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä.
Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä
äänellä ja täysin sujuvasti.
-- Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä,
että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan
turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.
-- Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja
sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.
-- En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin
uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen...
Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette...
Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: _Havahtuneita_.
-- "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on
täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi,
kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme
menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja...
-- Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä
päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi
teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä
tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme
lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella
kuinka valkeata on hengittää niiden alla!
-- Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette
ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin
kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi
harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,,
jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.
-- Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan
ole säädyllistä... On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka
salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin
voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim.
voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset,
jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan
kyynäspäähän.
-- No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu
tyhmyyksiä... "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei
merkitykseltään ole täysin onnistunut.
-- Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta
ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan,
nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa
linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat.
No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä
unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!... Mutta äkkiä tulee
häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja
te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon
kärsimyksen tietoisuuteen...
Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma
ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt
tahtovan sanoa.
Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa
äärimäisyksiin asti.
Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä
naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle
haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia
unelmia.
-- Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä
etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. --
Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle
ja kääntyi Islamin-uskoon. -- Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi
lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen
muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta.
Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!
-- Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.
He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se
totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että
oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja
ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt
ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen
välille.
Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa
talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa
aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan
noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä
puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata
oven salvat ja lukon.
Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki
hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset
hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä
häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin,
joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän
piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin
kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se
todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun
laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä
en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"
Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho.
André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa -- turkinkielellä, hän kun
jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.
Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä
puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla.
Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin
hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen
Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan
Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän
äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja
yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta
vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen
syrjäytti Djénanen kuvan.