Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli
turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi
oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä
polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli
pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta
yhtymäpaikasta.
Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten
kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih,
eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan
edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli
vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille
ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää
ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun
lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien
kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot,
hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä,
kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt
menneisiin vuosisatoihin.
Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet
varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan
edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan
äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva
paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä
käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien
puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä
kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita.
Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia
divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla
riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka
ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja
miellyttävässä paikassa kävijöitä.
He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille
tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia,
ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää"
kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin
sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat,
kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää
välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida
ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina
sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin,
jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla
koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla
oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset,
jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä
kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen
sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista
kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia
kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias,
kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa
ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli
koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla
kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien
rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja
rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta,
rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan
ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun
ensipäivän kuultaville ilmoille.
Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä
kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean
parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä,
jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa
kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset
silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa
maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden,
että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat
pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä,
jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan
pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa,
olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin
vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan
tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka
meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa,
rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät
sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme
tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa
kahden absintti-lasin välissä!...
Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan
kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen
turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen
rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja
vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti
maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin
niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan
kahta kirkkaammin.
Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija
suurimpia -- sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle -- mutta se on
samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä
kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään
ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin
erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin
ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä
tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa.
Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi
edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin
kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään
ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä
kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia
näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien
paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän
vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka
kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen
kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä
ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka
vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja
tämä oli sangen sattuvasti sanottu!
Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä,
melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten
kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat
tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden
rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt,
ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen
portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!
Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä
pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän
kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei
varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti
oven auki ja meni sisälle.
Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli
Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi
salvan eteen ja sanoi iloisesti:
-- Kas löysittehän kuitenkin tänne!... Tulkaa, sisareni ovat tuolla
ylhäällä ja odottavat teitä.
André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut
mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka
seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen
vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua,
jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli
_haaremissa_; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat,
aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen
_sisäpuolella_, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja
joita ei kukaan muu mies _kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin
ulkoapäin_.
Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa
Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään
hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä
tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava
halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä
tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken
odotuksen saanut tyydytyksensä.
Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän
aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa,
ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta.
Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta
ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.
He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja
hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset
lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka
kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito
itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa,
joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!
-- Olenko teidän kodissanne? kysyi André.
-- Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he
hymyilivät harsojen alla.
-- Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein
ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän
seurassanne, muusta en välitä.
Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta
mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta
sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle.
Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien
säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä
oli tämä talo?
Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:
-- Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?
-- Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.
-- Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta
se käy kai teistä liian pitkäksi?...
Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään
Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia
ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla
kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat
olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan
uskomattomaksi.
-- Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen
hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, -- mutta ne ovat
epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme
enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta
jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina...
Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää
valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti
ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle
vastaisuudessa muuttuisivat.
-- Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.
-- Aivan totta.
-- Mutta te palaatte... saatammehan taas tavata?...
Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla
sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista:
"Inch' Allah!..."
Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin
tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen
kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?
Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he
olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää,
sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.
-- Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.
-- Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.
-- Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä
kerran.
He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja
ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.
-- No niin, ensi lauantaina -- he sanoivat -- teemme vielä yrityksen...
Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka
viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän
täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?
Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde,
joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde
valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti
kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme
eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen
edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.
-- Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista
ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien
olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla
kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti
pelkään.
-- Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.
-- Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen
silmien ilmeellä... Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti
uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat
pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille,
että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin
yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä
harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai
polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.
He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten
vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän
suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.
Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman
ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:
Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia
eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt
valmistaa ne... Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on
puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke,
niin ei teillä ole niin ikävä.
-- Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme
Turkinmaalla... Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa
kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen
hyväksi!... Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän
sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja.
Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat...
Tahdotteko?
André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe
valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista
kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena
Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa...
-- Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut
ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan
kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi,
tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?
-- Me annamme teille tietoja. -- Tehän matkustatte...
-- Kirjoitamme teille.
-- Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset
selostukset... En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään
muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.
-- Me palaamme matkaltamme!
-- Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä,
keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu...
-- Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin
käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme?
Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa
armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset... Mutta
sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina
rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät
kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme,
ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André
koetti vielä estellä:
-- Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla
on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet
minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!...
Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä,
joista paljon pidän.
-- No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.
-- Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.
-- Vihdoinkin! -- Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän
hartaasti suuteli.
He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin
koskaan ennen.
-- Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään
heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.
-- Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä
turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva
toisin!... Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi,
ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle
päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta
sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret... ei, me emme enää
sitä kestä! Se on mahdotonta!...
-- Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne,
minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?... Minäpä kykenisin siihen!
Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois
kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme
esi-isien onnelliseen rauhantilaan.
-- No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme
ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin
elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita,
on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän
vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä.
Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte,
tulee teistä meidän kaikkien ystävä!
André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet
kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon
paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka
värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.
Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan.
Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta
juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina,
keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän
kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran
tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin
olentoihin.
He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka
yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.
Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella
katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien
raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia,
tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.
Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan
_pelkällä_ nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he
nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.
Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui
kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä
hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden
ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan
nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.
-- Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme
odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän
huoneeseen.
-- Pitääkö minun siis piiloittautua?
-- Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja
sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän
huoneen läpi, eikä palaa... Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä
turkinkielellä: _kuinka voi pieni potilas?_ Ja teidän tarvitsee vastata
ainoastaan -- tietysti niinikään turkinkielellä -- että _hän tästä
aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin_.
Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä,
hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi
todella Andrélta:
-- No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?
-- Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.
-- Hyvä, kiitos, kiitos!
Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä
olevasta ovesta.
Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys
keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään,
luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa
kohtaavat.
-- Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen
rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että
poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.