Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:
Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla
tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme
veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka
laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan
johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta
pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja
tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa,
jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä,
niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta.
Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle
hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. _Lähtekää, sitten astumaan,
me seuraamme teitä_. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me,
hakekaa joku yksinäinen paikka -- ehkä hautausmaan ylimmältä
kohdalta -- missä häiriintymättä voimme keskustella.
Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja
tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja
Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana,
olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.
Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä
Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan
hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa,
jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä
oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä
ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat
entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä
erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka
oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään
vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen
Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli
saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana
ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti
sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella
pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja
muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden
vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo
liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo
lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa,
pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.
André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle
seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän
nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän
tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä
turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja
André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen
tuumilleen.
Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka,
johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies,
valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta;
sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan.
Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella,
missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee
satavuotisia kiviportaita.
Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje
siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään.
Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki
päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja
liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen
juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi
pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa,
oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja
vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa
yksinäisyydessä.
He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin
tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai
Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai
tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin
astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka
kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta
ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella
tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva
silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.
Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin
naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä
varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.
Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä
Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista
harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla
kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet
eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja
he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati
autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat
nukkuivat iäistä untansa.
Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä
ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien
leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka
kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia
marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia
pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.
Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista,
näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä
ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset
peitteet.
Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla,
samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä
komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat
vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita
ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten
peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät
ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä
raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee
vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä
holvin.
Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko
he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta
holvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa
muureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen
heijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa
tepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa
turvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet
muuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti
pyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.
"Lähtekää sitten astumaan" -- näin oli "Zahidé" kirjoittanut.
André asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin
hiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi
rautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine
hautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan
ja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin
raivaamattomassa korvessa.
Hän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä
ylös.
Nuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen
päässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut
toimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.
He nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän
laajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin
ylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä
yöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen
lomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä
Konstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla
pyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä
kukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden
välissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat
tuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.
Nyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista
yksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa
ympäröivät hänet.
-- Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa,
pehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.
Tähän André vastasi hiukan alakuloisena: -- Enhän tietänyt, vieläkö te
palaisitte.
-- No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat
valmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa... Mutta minne viettekään
meidät?
-- Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien
muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi
löytää... En näe ketään ihmistä lähistössä... Sitäpaitsi on minulla
fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin
luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa...
-- Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.
Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.
Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta,
ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes
hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään
siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.
-- Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle
hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin
etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi
lopulta.
-- Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin
vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti
"Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen
kotiutunut... Mekin pidämme siitä... ja mekin kerran olemme tuntevat
itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme
levätä täällä.
Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista,
että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän
jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja
joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat
Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten
kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin
ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä
metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten
parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta;
jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit
ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla
harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin
pieni lamppu heille, samoin kuin muille... Oi, yhä vaan tuo
salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä
päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa...
He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä
ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä
paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.
Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä
oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli
menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset
keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa
järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui
heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna,
lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä;
Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri
tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven
pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.
Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset
pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita
kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen.
Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin
kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat
kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.
Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet
kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että
heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin
ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.
-- Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme,
sotkeudutteko.
Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André
läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil",
"Ikbal".
-- Mainiosti!... Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?
-- Sitäpä aavistinkin... Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän
kesken sanoen, on orjattaren nimi.
-- Néchédil, niin, sehän on totta... Olettepa te viisas!
Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille
harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa
heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa
harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan...
Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet
mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat,
jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.
-- Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan
niin hienoja naisia kuin luulin.
Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä
ja hienoihin silkkisukkiinsa... Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä
todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan
vapaata...
-- No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut
tiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?
-- Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!... Sitäpaitsi se on minulle
vallan yhdentekevää!... Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se
tieto riittää minulle täydellisesti...
-- Mutta nyt, sanoi "Néchédil", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka
olemme... Onhan meillä luottamusta häneen.
-- Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.
-- Olkoon se meistä kaukana, sanoi "Ikbal"... Viehätyksemme hänen
silmissään on tuo pieni salaperäisyytemme... Tunnustakaa, herra
Lhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka
kohtaamisessamme henkemme olisi alttiina -- ja ehkä teidänkin henkenne
-- sanoisitte:
-- "Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?"
-- Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.
-- Niin en suinkaan tekisi.
-- Varmasti niin tekisitte... Seikkailun outous ja vaarallisuus
yksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!
-- Ei, sanon... ei enää!
-- Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti
"Zahidé", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä
kiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta... Mutta vaikka emme
ilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita
teille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme,
minusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät...
-- Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että
olisin pyytänyt sitä teiltä... Lainanimet ovat kuin erottava seinä...
Siis "Néchédilin" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen,
joka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle
erinomaisen hyvin.
"Ikbalin" nimi on Mélek [Mélek merkitsee _enkeliä_], kuinka uskaltaa
kantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?... Mitä minuun,
"Zahidéhen" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee _suuresti
rakastettua_], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä
iva tuossa nimessä piilee... Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek,
Djénane...
-- Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle
niin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä:
kun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa _rouva_, vai...?
-- Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.
-- Mutta kuitenkin...
-- Se oudostuttaa teitä... Niin olemmehan pikku raakalaisia... No
niin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava
arvonimellä _rouva_, kaikkia kolmea, valitettavasti... Mutta onhan
meidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille
kaavoille!... Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja
sitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä
huomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken
kuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi
emme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu
elämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?
Vaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan
rehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.
André muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä
hetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen
teki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti
heidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa,
eikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon
tuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.
-- Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä...
Ja te puolestanne voitte jättää pois arvonimen _herra_, eikö totta?
-- Oh... miten siis puhuttelemme teitä?
-- Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että
sanotte minua André'ksi.
Silloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:
-- Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!...
-- Pikku Mélek, minä pyydän!...
-- Ei, anna minun kertoa se hänelle... Ette voi kuvitella, kuinka jo
aikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne,
varsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti
päiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän
koko ajan puhutteli teitä André'ksi.
-- Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin
vakuuttaa...
-- Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.
-- Mikä valokuva? kysyi André.
-- Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä
saavuttamattomaksi... Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus
ei ehkä koskaan enää tarjoudu... Asetu hänen viereensä, Djénane.
Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.
-- Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. -- Elegialta
te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää
kumarassa hautojen keskellä.
Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi
jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen,
äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.
Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja
leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen,
että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.
Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa
harsojaan.
-- Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?
-- Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja,
nähkääs...
Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen
valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks!
ensimäinen kuva, naks, toinen kuva...
He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka
oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä,
ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa
odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja
surullisia muistoja.
Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he
näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan
lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan
puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia
pyhällä hautausmaalla.
Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä
näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava
selvä...
Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden
pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään
aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.
Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä
tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä
turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet
eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen
toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.
Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa
veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa
asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan
jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona
satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin
Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja
moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän
alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi
Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin,
erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli
jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan
aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti
että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta
loistavalta kulttuurikaudelta.
Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat
kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin
olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi
ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän
päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista
kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä
aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.
André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket
pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui
Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi
se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät
tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat,
vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa,
että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla
paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja
voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku
tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla,
tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä.
Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen
oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui
mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut
tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.
Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista
turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä
viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet
sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä
seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen
myötätuntoisuuden sitein... Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä:
etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan _jostakin muualta_, ehkä
menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi
tavallisista maallisista äänistä.
He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen
vallan kuin vedenpinnalle -- niin lähellä sitä on matkustaja näissä
veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin
moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se
jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä
Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on
ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin
koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden
latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään
alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi
vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä
näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.
Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa
loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä
esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset.
Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi
riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat
pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon
viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli
tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä
olevan liekkien vallassa.