Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli
kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät.
Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli
hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen
kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen
valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja
veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan
hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa
ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen
raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas
oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla,
jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen
vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä;
lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta
houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina
pesiensä ympärillä.
Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan
verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen
Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki
vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.
André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä,
ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti
ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa
satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja
nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin
sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen
turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:
-- No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?
Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella
torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki,
jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten
kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä
äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista
maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.
-- Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään
sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin... Luulenpa, että tuo
seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.
Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta
tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä
niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista
tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän
luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka
kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta... Se aika oli jo ohi,
jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään
lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja
surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin
pettyivät suuresti...
Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne,
jos tahdotte." -- Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten
tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin
Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea
turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta
kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen
muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille...